En tiedä, onko nimi enne vai ei. Ainakin nimellä on tärkeä merkitys identiteetin kannalta. Lapsesta asti olen saanut heinäkuun 25. päivänä kuulla letkautuksia kylmien kivien heittämisestä. Kun olin noin kolmivuotias, joku meni sanomaan että heitä mielummin kuuma kivi järveen niin vedet lämpenevät. Pian katosin – ja minut löydettiin rantasaunasta kurottelemasta kohti kiuasta. Onneksi kiuas oli kylmä, vanhempani ajattelivat. Hö, kyllä minä sen tiesin, mutta ajattelin että josko kivet olisivat vähän lämpimiä edellisillan jäljiltä.
Tänä jaakonpäivänä ajatukseni liikkuvat Pyhän Jaakon pyhiinvaellusreitin tunnelmissa. Yöpöydällä lojuu Jukka Salmisen matkakirja ja kirjastosta lainasin pari muuta samasta aihepiiristä. En tiedä lähdenkö koskaan itse Santiago de Compostelaan, mutta aihe kiinnostaa monestakin syystä. Turun ja Rymättylän välinen osuus Jaakontiestä kulkee ikkunamme ohi, ja lähistön simpukkamerkit muistuttavat perinteestä. Lisäksi kiinnostukseni retkeilyyn on kasvanut viime vuosina. Olen tarponut Kuhankuonon reitistön rengasreittejä sekä yksin että yhdessä perheeni kanssa.
Reilu vuosi sitten yllättäen menehtynyt appeni Esko oli innokas kotimaan vaeltaja. Viime syksynä pääsin peruutuspaikalle seurakuntien henkilöstön Vuontispirtin-vaellukselle, jossa Eskolta jääneelle rinkalle ja muille varusteille oli jälleen käyttöä. Tuo Lapin-matka oli antoisa niin hengelle, sielulle kuin ruumille; uskon sen lisäävän retkeilyintoani entisestään. Kuuma hellekesä ei kylläkään innosta pitkiin retkiin juuri nyt. Eilen kylläkin kävelimme Katjan kanssa 12 kilometriä Suikkilasta Ruissaloon iltauinnille.
Santiago de Compostelan pyhiinvaellukseen suhtaudun ristiriitaisesti. Haen retkeilystä ensi sijassa yksinoloaikaa, vastapainoa sosiaaliselle työlle. En ole varma innostuisinko tutustumaan vierasmaalaisiin kanssamatkaajiin tai yöpymään jättimäisissä makuusaleissa. Pelkään myös että hengellisesti motivoitu vaellus saattaa kääntyä farisealaiseksi suorittamiseksi, joka ei viekään lähemmäs Jumalaa vaan kauemmas hänestä. Uumoilen myös että pyhiinvaellusreittiin kytkeytyy epäilyttävää uuspakanallista paikkamystiikkaa energiavirtoineen. Ennen kaikkea olen kuitenkin mukavuudenhaluinen: en kaipaa rajoja koettelevaa extreme-kokemusta, vaan maltillisesti virkistystä, estetiikkaa ja elämyksiä.
Tästä kaikesta huolimatta ajatus pyhiinvaelluksesta kiehtoo. Ajatus elämästä matkana ja matkasta elämän metaforana puhuttelee. Jos pyhiinvaellus auttaa hyväksymään oman keskeneräisyytensä, sillä on jotain annettavaa.
Katsoin Netflix-dokumentin amerikkalaisryhmästä Santiago de Compostelan tiellä. En oikein päässyt sen kautta fiilikseen, minua häiritsivät elokuvan tietyt amerikkalaiset ja toisaalta roomalaiskatoliset piirteet. Mutta samastuin vaeltajien keskeneräisyyteen. Papin vetämän ryhmän jäsenistä osa oli hurskaita katolisia, osa ei kokenut itseään erityisen uskonnolliseksi. Tämä ei kuitenkaan muodostunut erottavaksi tekijäksi. Kaikki olivat samalla matkalla.
Pyhiinvaellus ei saa muodostua hengelliseksi meriitiksi. Kristillinen usko ei ole suoritus, jolla ansaitaan taivaspisteitä. Jeesus on avannut meille taivaan ilman omia ansioita. Rakastan luterilaista armokeskeisyyttä – mutta olen alkanut nähdä myös siihen liittyviä sudenkuoppia. Jos ajattelee että Jeesukseen uskovana on jo ”perillä”, jakaa mielessään ihmisiä kahteen ryhmään, pelastuneisiin ja pelastumattomiin. Yritän oppia pois tällaisesta jaottelusta, sillä se johtaa helposti tuomitsemiseen ja mustavalkoiseen ajatteluun, joka ei tee oikeutta elämän realiteeteille. Paljon armollisempi olen jos myönnän, että olen vasta matkalla eikä minulla ole oikeutta määritellä kanssamatkaajieni uskon laatua tai määrää.
Silti saan uskoa, että taivaaseen pääsy on taattu Jeesuksen ristinkuoleman perusteella. Matkani sitä kohti jatkuu. Ehkä se kulkee Santiago de Compostelan kautta, ehkä ei; mutta taivaaseen kerran varmasti, yksin armosta.
En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat. (Filippiläiskirje 3:12-14)
P. S. Jos joskus pyhiinvaellat Turusta Rymättylään ja olemme kotona, tarjoamme mielellämme kupin kahvia osoitteessa Bergeninkatu 6 D 28, Leningradinkadun varrella! 🙂
Follow