Nämä laulut on kulutustavaraa – ne vain peilailee maailmaa avaraa.
Nämä laulut ei kirjoihin jää, niiden jälkeenkin on elämää.
Niiden paatos on itkua, naurua, ja ne ällöttää voi yhtä Haurua,
mutta kirkkaana nään niin timantin kuin ruosteenkin…

Tulipa nostalginen olo. Kuuntelin pitkästä aikaa Hectorin albumin ”Varjot ja Lakanat”. Kuuntelin pitkästä aikaa ylipäätään kokonaisen albumin läpi. Nykyään sellaiseen osaa harvoin keskittyä, ja sitäpaitsi nykyään ei enää juurikaan tehdä albumikokonaisuuksia kokonaistaideteoksina. Tämänkin tosin kuuntelin Youtube-soittolistana, alkuperäisversio kun lojuu piirongin laatikossa c-kasettina vailla soittopeliä joka herättäisi sen henkiin. Toistotavasta huolimatta mieli palasi vahvasti menneisyyteen.

Oli vuosi 1988 kun aloitin kieliopinnot Turun yliopistossa. Asuin Varissuolla solukämpässä. Olin vastikään muuttanut paitsi pois vanhempien luota, myös takaisin Norjasta Suomeen kuuden vuoden eksiilin jälkeen. Toiveikkaana aloittelin itsenäistä elämää ymmärtämättä vielä silloin, ettei Suomi ole paratiisi eikä aikuisuus valmis muotti johon vain solahdetaan. Olin asuntolan tv-huoneessa kunntelemassa musiikkiohjelmaa, kun kuulin Hectorin esittävän livenä tuolloin uudehkon kappaleensa ”Mulla ei oo rahaa”.

Haltioiduin välittömästi. Pyöränkello, napsutus, pizzicato, congat ja muut soittimet oli sovitettu yhteen huumaavaksi kokonaisuudeksi, joka herätti minussa jotain aivan uutta. Aloin selvittää, kuka on tämä upea artisti, jonka olemassaolo oli osin Norjan-vuosien, osin kristillisen kuplani takia jäänyt kokonaan tietoisuuteni ulkopuolelle. Pian löysin kasetin kaupasta, ja huomasin nopeasti, että tämä kaveri ei ollut mikään yhden hitin ihme. Koko albumi oli tasaisen laadukasta musiikkia, jota tuolloin osasin verrata lähinnä Beatlesiin.

Seuraavat vuoteni olivat vaikeita. Armeijavuosi katkaisi opiskeluni ensimmäisen vuoden jälkeen, ja paluu Turkuun ei sujunutkaan auvoisesti, olkoonkin että olin onneksi löytänyt uskovaisia ystäviä Kansan Raamattuseuran opiskelijatoiminnasta. Jälkeenpäin ajatellen kriisiytymiseni yksi syy oli Norjasta paluun aiheuttama kulttuurishokki ja juurettomuus, jota en osannut nimetä enkä käsitellä. Mutta kaikki oli muutenkin muuttumassa. Samaan aikaan kun Neuvostoliitto, Suomen kasinotalous ja vanhempieni avioliitto puhkesivat lähes samanaikaisesti kuin saippuakuplat, minun olisi pitänyt opiskella, verkostoitua alani opiskelijoihin ja visioida tulevaisuuttani. Sen sijaan ravasin kristillisissä opiskelijariennoissa. Solmin kyllä merkittäviä ihmissuhteita ja sain elämään mielekkyyttä hengellisestä yhteydestä ja evankelioimiskampanjoihin osallistumisesta. Mutta enemmän kuin aitoa Hengen paloa se oli pakoa ongelmista, jotka vielä kasautuisivat eteeni näkymättömäksi muuriksi.Yksin ollessani istuin enimmäkseen boksissani, vetelin opintolainarahoitteisia valmispizzoja ja keskiolutta, luin Mika Waltaria ja tein lauluja.

Ja kuuntelin Hectoria.

Varjot ja lakanat -albumi on piirtynyt syvästi sieluuni. Tuo ihmeen yksinkertainen mutta silti moni-ilmeinen ja monikerroksinen taideteos ei ole vuosien mittaan menettänyt tenhovoimaansa. Huomaan sen oleven minulle yhtäältä ajankuva ja peili, toisaalta yhäti rikas virikepankki niin musiikin tekemiseen kuin myös papin työhön. Se on yhtaikaa iloinen ja surumielinen, yhtaikaa banaali ja hienostunut, yhtaikaa kansainvälistä tasoa ja hyvin suomalainen.

Voisin hehkuttaa tuota Hectorin levyä pitkään, mutta jossain kaikuvat Nuuskamuikkusen sanat: ”Koskaan ei voi olla täysin vapaa jos ihailee toista liikaa!”. Enhän tunne artistin muuta tuotantoa tai hänen elämänhistoriaansa kovinkaan hyvin. Kenties hän on ihmisenä täysi m*lkku, mistä minä tietäisin. Syitä siihen, että elämäni kääntyi lopulta parempaan suuntaan, oli paljon muitakin, tärkeämpiä kuin Hectorin musiikki. Mutta tuo levy on esimerkki siitä, että musiikissa on ihmeellistä voimaa, jota Jumala käyttää pitämään ihmisiä järjissään ja pinnalla. Kyse ei ole aina siitä, mitä artisti on itse musiikillaan hakenut tai tarkoittanut. Sanat ja sävelet elävät omaa elämäänsä, karkaavat ilmoille ja tarttuvat sydämiin missä ja milloin Jumalan Henki kulloinkin hyväksi näkee.

Siitä muistutan myös itseäni, kun aika ajoin itse teen musiikkia ja esitän sitä. Yritän olla liikaa miettimättä sitä minun viestinäni ja minun suorituksenani. Todellinen viesti kun tulee, näin uskon, aina jostain muualta.

Follow