Artikkelikuva: Yyterin nakurannan K-18-naulakkoon on ilmeisesti jätetty kaikki nudistien käyttämät vaatteet.

Jatkan edellisen kirjoituksen siunaus ja kirous -teemaa hiukan toisesta näkökulmasta. Olen pitkään halunnut kirjoittaa kiroilemisesta. Kaikki aiheesta lukemani kirjat ja artikkelit ovat jääneet itselleni jotenkin pintapuolisiksi. Yritän löytää oman näkökulmani aiheeseen.

Kirvesmies ja luokanopettaja kävelivät kadulla, kun ohi ajava Audi roiskutti kuraa kummankin päälle. – Herrajumala, puuskahti toinen. – Jumalauta, sanoi toinen. – Täällä minä olen, Audin kuljettaja huudahti.

Tämä keksimäni vitsi havainnollistaa kiroilemisen kulttuurisidonnaisuutta. Huomaa, että vitsin tekstissä ei arvoteta sen enempää eri ammattien edustajia kuin heidän kielenkäyttöäänkään; se syrjii korkeintaan Audin kuljettajia. Kuitenkin veikkaan, että moni lukija mieltää kirvesmiehen käyttämään ”jumalauta”-sanaa; siitäkin huolimatta, että henkilöiden mainitsemisjärjestys viittaa päinvastaiseen. Lisäksi ”herrajumala” miellettäneen fiksummaksi huudahdukseksi, vaikka verbi ”puuskahti” ohjaakin eri suuntaan.

Molemmat huudahdukset viittaavat Jumalaan tavalla, joka voidaan tulkita rikkovan Mooseksen lain toista käskyä ”älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä”. Kuitenkin vain ”jumalauta” mielletään kiroiluksi, ”herrajumala” kuulostaa kunniallisemmalta ja viattomammalta. Miksi?

Tähän liittyy tietysti mies-nais-sterotypioita. Kirvesmies oletetaan mieheksi ja miesten oletetaan kiroilevan. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi vain toinen huudahdus mielletään varsinaiseksi kirosanaksi. Taustalla kummittelevat perinteiset luokkaerot. Useat ns. varsinaiset kirosanat ovat työläisperäisiä, kun taas ”viattomammat” voimasanat ovat porvarillisia.

Voimme väittää erottavamme uskonnon ja politiikan ja nousseemme jo kansalaissodan ristiriitojen yläpuolelle, mutta niin kauan kuin edellä esitetty arvojännite on todellisuutta korviemme välissä, elämme henkisesti yhä luokkayhteiskunnassa, josta emme pysty noin vain hyppäämään ulos.

Jumala sen sijaan ei – siitä olen vakuuttunut – välitä siitä, sanommeko jumalauta vai herrajumala. Hänen näkökulmansa kiroiluun on tyystin toinen, hän katsoo syvemmälle, kielen tuolle puolen, asenteisiin ja arvoihin. Tämä on tärkeä lähtökohta paitsi luokkaerojen tiedostamiseen, myös sen ymmärtämiseen, mitä kiroilu on.

Kiroilu on yhtäältä kovin kulttuurisidonnaista, toisaalta siinä on universaaleja lainalaisuuksia ja yleisuskonnollisia piirteitä.

Tutkimusten mukaan kaikissa kulttuureissa on kirosanoja, arkisia sanoja, joiden käyttöä paheksutaan mutta joita käytetään silti runsaasti. Universaaleja ovat myös kirosanojen kolme aihepiiriä: uskonto, seksi ja ruumiineritteet. Nämä elämänalueet tuntuvat kaikkialla aiheuttavan kiusaantuneisuutta. Ihmisillä on niihin jonkinlainen sisäsyntyinen viha-rakkaussuhde, jonka kanssa on vaikea päästä sinuiksi. Siksi näiden aihepiirien sanoille keksitään eufemismeja, etäännyttäviä kiertoilmauksia. Kun toisaalta ihmisellä on tarve puhua asioista niiden oikeilla nimillä, syntyy ilmiö nimeltä kiroilu.

Kiroilun hyödyt ja haitat

Lapsen kiroilu on kokeilua, miten sanat vaikuttavat. Pikku hiljaa lapsi oppii, mitä ei kannata sanoa, jos ei tahdo joutua vaikeuksiin. Jotkut tosin eivät opi, vaan jäävät iäksi lapsellisen kommunikaation tasolle, tai sellainen voi nousta pintaan kriisitilanteissa.

Aikuinen kiroilu on tietoisen epäsovinnaista ja provokatiivista puhetta. Sen taustalla on usein tyytymättömyys pinnalliseen ja kaunistelevaan puheeseen, joka lakaisee ongelmia maton alle. Kijoilijalla on tällöin halu tehdä itsensä näkyväksi ja ilmaista jotain todellista. Tässä mielessä kiroilu voi olla hyvin tervehdyttävää ja hyödyllistä niin kirjoilijalle kuin hänen kuulijoilleen. Hyödyllisimmillään kiroilu on sen sanomista, ettei keisarilla ole vaatteita.

Toisaalta kiroilusta voi tulla suojamuuri toisinajattelijoita vastaan. Kun jonkun eriävä mielipide herättää tunnekuohun ja oma maailmankuva joutuu haastetuksi, helpoin ja tehokkain tapa välttää vaivalloinen kriittinen pohdinta on kirota. Kiroilun viesti on silloin: – Älä sano minulle mitään mitä en halua kuulla, tahdon elää omassa kuplassani! Tällainen kiroilu ilmentää henkistä velttoutta ja vahvistaa jännitteitä ihmisten ja ihmisryhmien välillä.

Kiroilu ja kiroaminen

Yllä kuvattu kiroilu on hiukan eri asia kuin varsinainen kiroaminen. Kiroaminen on tietoista pyrkimystä pahan aiheuttamiseen sanamagian avulla. Tämä ei ole mikään shamaanien erityistaito, vaan tähänkin ihmisellä on luontainen, universaali taipumus. Kun olemme vihastuneita johonkuhun, pyrimme sanojen avulla rankaisemaan häntä. Kiroaminen on sanoilla lyömistä ja sanoilla lyöminen on kiroamista.

Ajattelemme helposti, että verbaalinen lyöminen on lyöjälle turvallisempaa kuin fyysiseen tappeluun joutuminen. Luulemme virheellisesti, ettemme joudu niin helposti tilille sanallisesta väkivallasta tai että pystymme helpommin torjumaan kielelliset vastaiskut kuin fyysiset lyönnit. Emme toisaalta myöskään ymmärrä, miten peruuttamatonta vahinkoa pelkät sanat voivat saada aikaan. Sanoissa on pelottavaa voimaa, jota ihminen ei täysin hallitse eikä ymmärrä. Kiroamiseen kanavoituu asioita, jotka kumpuavat kontrolloitua mieltä syvemmältä – alitajunnasta, jossa pedot asuvat.

Raja kiroilun ja kiroamisen välillä on häilyvä. Sanallisella provokaatiolla voi olla ymmärrettävä syy ja jalo päämäärä, mutta se voi silti ilmentää tiedostamattomia piilovaikuttimia ja laukaista traagisia dominoefektejä. Kiroilu on siis vaarallista, mutta toisaalta sitä ei voi tyystin välttääkään.

Kiroilu on väistämätöntä, koska meidän on tultava sinuiksi alitajuntamme petojen, kätketyn synnin ja häpenä kanssa. Omasta tai toisen suusta nousevat pelottavat sanat ovat viesti, että on asioita, joita ei ole käsitelty, jotka pitää jotenkin kohdata.

Toisaalta kaikkia mörköjä ei kannata nostaa pintaan missä tahansa tilanteessa. Tarvitsemme sovinnaisuutta, turvallista tilaa, jossa pelataan sovittujen sääntöjen mukaan. Emme kestä täydellistä aitoutta, tarvitsemme yhdessä rakennettua turvallisuuden tunnetta, joka ei perustu faktoihin vaan mielikuviin. Siksi kannattaa pääsääntöisesti puhua kauniisti – silloinkin, kun se on valheellista. Usein kaunis puhe nimittäin myös luo hyvyyttä ympärilleen.

Kiroilun tuolla puolen

Vain Jumala on valheen ja illuusion yläpuolella, hän näkee sydämeen. Uskon että Jumala on pohjimmiltaan hyvä, ei kiroa, vaan siunaa. Tämän maailman tosiasioiden valossa usko hyvään Jumalaan näyttäytyy helposti valheellisena toiveajatteluna. Kuitenkin usko perimmäiseen hyvyyteen on välttämätöntä, jotta ihminen uskaltaa kohdata omat mörkönsä. Toisaalta mörköjen kohtaaminen on välttämätöntä, jotta voi kohdata hyvän Jumalan. Tie Jumalan luo on täynnä kiroilua ja kirouksia, joiden jatkuva väistäminen ei vie eteenpäin.

Kun Jeesus oli vangittu ja häntä kuulusteltiin, apostoli Pietari kirosi ja kielsi tuntevansa Jeesuksen. Pietari oli kiivas kansanmies, joka oli tottunut kiroilemaan, kiroamaankin. Varmasti hän oli kironnut niin roomalaisia kuin fariseuksiakin moneen kertaan. Hänen piti kirota vielä Jeesuskin, ennen kuin hän pääsi siihen täyteen aikuisuuteen, jossa taakse olivat jääneet niin kaunistelu kuin kirouksetkin.

Samastun Pietariin, olen itsekin paininut Jumalan kanssa monin tavoin, kiroillut ja kironnut sopivalla ja sopimattomalla hetkellä, heitellyt Raamattuja ja haukkunut niitä joita rakastan. Mörköni kohdatakseni minulla on ollut tarve irtautua ahtaasta porvarillisesta kulttuurista, jonka piirtämä kuva kristillisestä uskosta on ollut minulle liiaan ohut ja pintapuolinen.

Kamppailu jatkuu – mutta se on seestymään päin, ja olen siitä kiitollinen. Pikku hiljaa voin jo katsoa myötätuntoisesti taaksepäin kamppailevaa nuorta itsenäni, tuomitsematta. Sitä kautta osaan toivon mukaan katsoa myös kanssaihmisen kiroilun ja kirousten taakse ja nähdä hänen pimeytensä keskellä ihmisen, joka on matkalla kohti valoa.

Follow