Pride on paradoksi.
Ainakin kahdessa mielessä.
Priden logo on sateenkaari. Se julistaa, ettei maailma ei ole mustavalkoinen, ettei ole vain miehiä ja naisia vaan laaja kirjo erilaisia identiteettejä tämän kahtiajaon sisällä, välissä ja ulkopuolella. Kuitenkin suhtautumisessa Prideen nähdään yleensä mustavalkoisesti vain kaksi vaihtoehtoa: joko kannatat tai vastustat sitä. Priden vastustajat kokevat sem kannattajat perinteisen juutalaiskristillisen ihmiskuvan vihollisina, jotka ovat heittämässä luomisjärjestyksen romukoppaan. Kannattajat taas pitävät vastustajia suvaitsevattomina, sivistymättöminä, vanhanaikaisina ja ennen kaikkea rakkaudettomina.
Oudointa minusta on, että kummassakin leirissä on kristittyjä, jotka vetoavat tuomioissaan Jeesukseen ja Raamattuun. Usein ei nähdä edes sitä mahdollisuutta, että toisessa leirissä olisi vilpitöntä uskoa ja rakkautta. Ikään kuin juuri suhtautumien prideen olisi se tekijä, joka määrittää ihmisen Jumala-suhteen, moraalitajun ja sielun sivistyksen. En ymmärrä: eikö suvaitsevaisuus ole sitä, että suvaitaan myös suvaitsemattomia? Eikö kristinusko ole sitä, että rakastetaan myös rakkaudettomia?
Jeesus, Paavali ja muut ylittivät rajoja, joita pidettiin vankkumattomina: juutalaiset ja kreikkalaiset, orjat ja vapaat, miehet ja naiset olivat heille yhtä tärkeitä ja rakkaita. Myös pride pyrkii murtamaan muureja, mutta tekee sen valitettavasti pystyttämällä uusia. Kumpa edes kristityt ymmärtäisivät, ettei meidän taistelumme ole lihaa ja verta vastaan. Meillä ei ole lupa jakaa ihmisiä eriarvoisiin kategorioihin, ei sukupuoli-identiteetin perusteella, muttei myöskään sen mukaan, kuka kannattaa mitäkin agendaa.
Minulla ei ole mitään syytä tuomita, karttaa tai väheksyä LGBTQ+ -porukkaa. Itse asiassa pidän kristityn velvollisuutena edistää heidän ihmisoikeuksiaan, erityisesti niissä maissa, joissa heitä vangitaan ja tapetaan suuntautumisensa tähden. Siitä, miten homouden tuomitsevat raamatunkohdat pitäisi tulkita, voidaan käydä asiallista keskustelua, ja käydäänkin, mutta ihmisarvokysymyksen kannalta se on epäolennaista. Joka tapauksessa kaikkia pitää rakastaa ja kaikkiin suhtautua samalla kunnioituksella. Kristityn missio kun ei ole kertoa toisella mitä tämä mahdollisesti tekee väärin, vaan kertoa mistä löytyy apu siihen syyllisyyteen, jota ihminen joka tapauksessa kokee: apu löytyy Jeesuksesta. Hänen edessään olemme kaikki samalla viivalla ja jokainen vastaa hänelle vain omista synneistään.
Samalle viivalle asettuminen kysyy nöyryyttä. Sitä meidän jokaisen kannattaa opetella.
Tästä päästäänkin priden toiseen paradoksiin. Pride tarkoittaa ylpeyttä, mikä on nöyryyden vastakohta.
Kristinuskossa ylpeys on aina nähty negatiivisena. Sananlaskujen kirjassa Viisaus sanoo: Ylpeyttä minä vihaan (Snl. 8:13). Keskiajalla kirkko määritteli ylpeyden kuolemansynniksi. Viime vuosisadalla C.S. Lewis totesi: Ylpeys suuri synti. Se on paholaisen kaikkein tehokkain ja tuhoisin ase. Se johtaa kaikkeen muuhun pahuuteen: se on täydellisen jumalaton mielenlaatu. (Suomennos minun.) Pride-termi sen sijaan heijastelee postmodernia uushenkistä ihmiskuvaa, jonka mukaan ihminen on itsessään hyvä. Tällainen ajatus on hiipinyt kirkkoon muutenkin kuin pride-agendan kautta ja korvannut monin paikoin ajatuksen syntien anteeksiantamisesta.
Toki ylpeydellä voidaan tarkoittaa myös positiivisia asioita. Jokainen ihminen kokee joskus itsensä arvottomaksi, ja silloin hänen tulee saada kuulla, että hän on arvokas. On oikein ja autuaallista, että vanhempi usein sanoo lapselleen: – Hienoa, olen ylpeä sinusta! Näin rakentuu myönteinen minäkuva. Sellaisen turvin voi joskus ylpeillä myös itsestään ja sanoa: minä olen arvokas!
Ongelmaksi ylpeys muuttuu, kun se tekee ihmisestä itseriittoisen. Ylpeä ihminen keskittyy siihen minkä uskoo jo tietävänsä ja osaavansa.
Esimerkiksi tietävänsä, mikä on oikea tapa suhtautua priden kannattajiin tai vastustajiin. Minä en uskalla sanoa tietäväni.
Pride-kulkueen nimi oli paremmin puolusteltavissa silloin, kun se oli sorretun vähemmistön ja sen rohkeiden puolustajien epätoivoinen ääni. Nyt kun siitä on tullut valtavirtaa, koko touhussa ei minusta ole enää mitään ylpeilemistä, koska yleisen mielipiteen kannattaminen ei vaadi ihmiseltä kummoistakaan henkistä ponnistelua. Venäjän, Kiinan tai Pohjois-Korean homoseksuaalien puolustamien olisi jo astetta hyveellisempää, mutta Suomen prideen osallistumisella on kovin vähän tekemistä sen kanssa. Pridesta on tullut lännen uusi valtakulttuuri. Siinä on hyviä elementtejä, mutta suvaitsevainen se ei ole, koska sen kritisointi koetaan uhkana, kuten aina valtakulttuurista poikkeaminen. Paitsi, jos ollaan oikeasti suvaitsevaisia. Harvat ovat. Kaita on se tie joka vie pelastukseen, sanoo Raamattu, ja harvat sen löytävät. Oikea tie edellyttää aina rohkeutta uida tarvittaessa vastavirtaan.
Kosmisen pride-kulkueen lavealla tiellä ei ole mustavalkoista porukkaa, vaan ihmiskunnan koko kirjo. Siellä on konservatiiveja ja liberaaleja kristittyjä, jotka ovat yhtä ylpeitä omasta raamatuntulkinnastaan. Siellä on selibaatissa eläjiä ja seksipartnerien suurkuluttajia, kummatkin tasapuolisen ylpeitä siitä, että uskaltavat olla mitä ovat. Siellä on oikeistopopulisteja ja vasemmistoradikaaleja, jotka kilvan ylpeilevät siitä, että ovat ”hyvän puolella”. Mutta nöyryyttä sieltä ei löydy.
Toisaalta, sateenkaaren koko kirjo löytyy myös niistä, jotka karttavat tuota itseriittoisuutta. He edustavat kaikkia uskonnon, yhteiskunnan, politiikan, rodun ja sukupuoli-ideentiteetin muotoja. Heitä yhdistää vain se, että he tietävät olevansa vasta matkalla ja hapuilevat eteenpäin, nöyrästi kysellen ihmisiltä ja Jumalalta, mikä on seuraava askel kohti lopullista totuutta. He eivät myöskään ajattele niinkään omia oikeuksiaan, vaan muita ihmisiä, joita voisivat tukea, auttaa ja puolustaa. He toivovat että jokainen saisi paitsi olla se mikä on, myös rohkenisi kurottua kohti sitä, mitä hänestä voi tulla. Tämä toive vie heidät kantamaan kukin omaa ristiään, kohti tuomioita, väheksyntää ja väärinymmärrystä, joita aina kohtaa kun poikkeaa toisten tallaamista poluista. Mutta he luottavat, että se on sen arvoista.
Jumala minua armahtakoon kuvittelemasta, että minulla olisi lopullinen vastaus yhteenkään eettiseen kysymykseen. Samastun Paavaliin, joka ei katsonut olevansa vielä perillä ja joka kipuili monien kysymysten kanssa, puhuen ristiriitaisesti kaikesta paitsi yhdestä: Sana rististä on hullutus muille, mutta pelastus niille, jotka sen uskovat.
Follow