Konsertin jälkipyykki: miksi en tahdo olla kuuluisa

Juhlakonsertti, jonka järjestin Mikaelinkirkossa 50-vuotispäivieni merkeissä, oli monella tavalla menestys. Konsertilla oli neljä päätavoitetta: Kerätä rahaa hyväntekeväisyyteen, esittää musiikkiani aiempaa monipuolisemmin, syventää yhteistyötä toisten musiikintekijöiden kanssa ja kiteyttää tähänastinen muusikon polkuni todistuspuheenvuoroksi. Kaikki nämä tavoitteet täyttyivät. Juhla sai paljon ihmettelevää kiitosta ja oli itselleni henkisesti hyvin inspiroiva. Olen kiitollinen.

Mutta mitä tästä eteenpäin? Sitä en ole suunnitellut. Moni sanoo, että musiikkini pitäisi kuulua aiempaa enemmän papin työssäni, Radio Deissä taikka muilla paikkakunnilla Turun lisäksi. Vastaavia kommentteja ihmiset ovat laukoneet usein ennenkin, yleensä harvojen esiintymisteni jälkeen. He ehkä kuvittelevat rohkaisevansa minua, vaikka tosiasiassa he vain kasaavat minulle paineita. Minulla on hyvä elämä, en erityisesti kaipaa siihen lisää haasteita. En ole koskaan tehnyt musiikkia siksi, että yleisö niin pyytää, enkä aio aloittaa nyt.

Nyt sitten joku vetää Jumala-kortin: kynttilää ei saa pitää vakan alla, lahjat pitää antaa käyttöön, pitää palvella evankeliumin asiaa kokosydämisesti! Toki näin. Ongelma on, että musiikki ei minun kohdallani toimi velvollisuudesta käsin. Olen aina tehnyt musiikkia ennen kaikkea itselleni. Tai jos olenkin tehnyt musiikkia Jumalalle, se on ollut lähtökohtaisesti henkilökohtaisen Jumala-suhteeni kehittämisväline eikä julistuskanava. Jos tekisin musiikkia yleisölähtöisesti ja ulkoisen paineen takia, siitä katoaisi juuri se henkilökohtaisuus ja syvyys, jonka takia ihmiset siitä oletettavasti pitävät, ja jonka takia – näin toivon – Jumala voi sitä käyttää.

Nuorena halusin kyllä rocktähdeksi. Silloin kaipasin itsetunnon kohotusta ja ajattelin että saisin sitä ihailevalta yleisöltä. Perheen perustettuani ja työelämään siirryttyäni lakkasin kuitenkin kaipaamasta laajan yleisön ihailua: olin jo löytänyt sen mitä elämältä halusin, en tarvinnut enempää. Aloin myös tajuta, ettei julkisuus suinkaan ole hyvä itsetuntolääke, päinvastoin, julkisuus voi olla armoton. Olin vuosi vuodelta kiitollisempi siitä, etten ollut ryhtynyt keikkailevaksi muusikoksi, kun kuulin paljon surullisia tarinoita mihin sellainen voi ihmisen johtaa. Viimeiset kymmenen vuotta olen suorastaan rukoillut, ettei minusta koskaan tulisi valtakunnallista julkkista – ei muusikkona, ei kirjailijana eikä julistajana. Ja rukouksiini on toistaiseksi vastattu.

Päämotiivini juhlakonserttin järjestämiseen ei ollut suuren yleisön tavoittaminen tai edes evankeliointi, vaan halu lähentyä niihin moniin tuttuihin ihmisiin, joiden kanssa olen tehnyt tai haluaisin tehdä musiikkia. Minua inspiroi musiikin tekeminen itsessään, ei niinkään se, mitä se saa aikaan muissa ihmisissä. Olen kuitenkin nyt oppinut sen, ettei musiikkiin itseensä keskittyminen edellytä yksin tekemistä, vaan se voi toimia myös ihmissuhteiden ylläpidon välineenä. Oli upeaa saada vanhat bändit ja kuorot kasaan ja oppia tuntemaan muusikkotyötovereitani tiiviimmän yhteistyön kautta paremmin. Jos joku muu sai siitä sielulleen ravintoa, se oli ylimääräistä bonusta, pöydältä tippuvia leivänmuruja.

Toki aion jatkossakin pitää musiikkia esillä uusin tavoin. Voi olla että tartun tarjottuihin mahdollisuuksiin tehdä musiikkia kunnon studiossa, nyt kun lapset ovat jo isoja ja aikaa on enemmän. Voi myös olla että lähden joskus yksittäiselle keikalle toiseen kaupunkiin. Saatan niinikään joskus esim. kirjoittaa musikaalin tai rockoopperan ja koota monitaiteellisen porukan sitä toteuttamaan. Mutta sen täytyy olla kivaa itsessään. Jos musiikkiprojektista tulee vain urakka joka tähtää johonkin päämäärään, kadotan inspiraationi välittömästi.

Mitä musiikkiin tulee, olen siis hankalan boheemi taiteilijatyyppi. Ottakaa tai jättäkää!

Tekemisen itseisarvosta ja välinearvosta suhteessa Jumalan suunnitelmaan voisin kirjoittaa pitkän teologisen tutkielman. Ehkä teen sen toisen kerran. Nyt tyydyn vain toteamaan, että tähänastinen elämäni on kaiken kaikkiaan opettanut minua olemaan miettimättä liikaa tulevaa ja tarttumaan hetkeen. Sitä oppia janoan yhä lisää.