Olen aina pitänyt pappeja satirisoivista sketsihahmoista: Tankki täyteen -sarjan rovastista, Putouksen Usko Eevertti Luttisesta ja kaikista siltä väliltä. Myös kaikenlaisia uskovaisista tehtyjä huumoripläjäyksiä katson mielelläni. Erityisen herkullisia ovat sellaiset hahmot ja käsikirjoitukset, joissa on tavoitettu oikeasti tragikoomisia puolia, jotka tunnistan itsessäni tai viiteryhmässä, johon minut samastetaan. Sellainen on enemmän kuin viihdettä, se tarjoaa aidon mahdollisuuden kriittiseen itsetutkiskeluun.

Toisaalta on myös niitä sketsejä, joista paistaa läpi tekijän räikeän vääristynyt kuva papeista, kirkosta tai uskovaisista. Niitä katsoessani naureskelen tekijälle itselleen, en niinkään hänen luomalleen hahmolle. Mutta samalla yritän ymmärtää, mistä hänen käsityksensä kumpuavat. Jotta oppisin ja viisastuisin.

Huumori on tärkeää. Se ei ole vain viihdettä, vaan syvän viisauden lähde ja luovuttamaton henkisen, jopa hengellisen kasvun väline. Eikä tämä ole vitsi.

Pirkka-Pekka Petelius pyysi vastikään anteeksi saamelaisilta taannoisia nunnuka-lailai-sketsejään. Voidaan toki kysyä, kuten on kysytty, miksei hän pyytänyt anteeksi saman tien romaneilta. Voidaan myös kysyä, miksei anteeksipyyntö tullut jo silloin, kun saamelaiset loukkaantuivat sketseistä tuoreeltaan. Mutta voidaan myös kysyä, miksi saamelaiset eivät osaa suhtautua itseensä kohdistuvaan huumoriin samalla kunnioituksella kuin minä pappina ja uskovaisena?

Viimeinen kysymys ei ole tarkoitettu retoriseksi eikä ylenkatsovaksi. Siihen tulee yrittää vastata, ja mahdollisia vastauksia on ainakin kaksi.

Ensimmäinen mahdollinen syy on saamelaisten vähemmistönä kokema sorron viitekehys. Nykyään on tunnustettu tosiasia, että kantasuomalaiset ovat pitkään harjoittaneet kulttuuri-imperialismia ja syrjintää saamelaisia kohtaan. Asian käsittely ja sovittelu on vielä kesken, samalla kun syrjintä varmaankin yhä jatkuu. On ymmärrettävää, että saamelaissketsi voidaan tulkita tällaisen syrjinnän muodoksi tai hyväksymiseksi.

Mutta sketsin varsinainen tarkoitus tuskin oli syrjiä. Pikemminkin tarkoitus oli tarjota hyväntuulinen erilaisuuden kokemus: nuo ovat hassuja, koska poikkeavat meistä! Miten hauskaa! Tällainen erilaistava steretypifiointi on elimellinen osa ihmisten käyttäytymistä. Hahmotamme maailmaa hauskojen yksinkertaistusten kautta. Tarvitsemme sellaisia.

Ongelma syntyy, kun valta-asemassa oleva nauraa alistetussa asemassa olevalle. Silloin hyväntuulinenkin nauru voi aiheuttaa mielipahaa. Tämän ilmiön yleisin ilmentymä on se kun vanhempi nauraa lapselleen, eikä huomaa, että lapsi loukkaantuu tämän naurusta. Vanhemmalla on taipumus aliarvioida lapsensa henkistä kapasiteettia ja koomillistaa tämän käyttäytymistä. Lapsi saattaa ajatella: – Minulle tämä ei ole vitsi! Miksi minua ei oteta tosissaan? Luulen, että useimmilla on kokemuksia tällaisesta.

Lapsi kuitenkin luottaa edelleen vanhempiinsa, kasvaa heidän hoidossaan ja oppii itse nauramaan hyväntuulisesti muille. Mutta toisin kuin lasten suhteessa vanhempiiin, Saamelaisten alisteinen asema ei ole luonnollinen osa ihmisyhteisön järjestystä, vaan vääryys, joka pitää korjata. Ongelmana ei silti ole saamelaisista tehty huumori itsessään, vaan ongelma, jonka se nostaa pintaan. Kaikkien ihmisryhmien pitäisi olla siinä määrin vapaita, että he kykenevät samastumaan itsestään tehtävään huumoriin ilman syrjinnän pelkoa.

Mutta on toinen mahdollinen syy, miksi kulttuurinen vähemmistö saattaa loukkaantua itseensä kohdistuvasta huumorista. Huumorin ja pilkan raja on nimittäin kulttuurisidonnainen asia. Jokaisessa kulttuurissa on pyhiä asioita ja tabuja, rajoja joita ei ylitetä. Näitä voi olla ulkopuolelta vaikea tunnistaa, ja niiden yhteen sovittaminen voi olla vaikeaa.

Yksi hyvä esimerkki on joitakin vuosia sitten Tanskassa Muhammed-pilakuvista noussut kiista, josta tuli kansainvälinen diplomaattinen selkkaus. Mikä tahansa Muhammediin kohdistuva satiiri on hartaalle muslimille jumalanpilkkaa. Krisittynä ymmärrän kohun, koska myös omaan uskooni kuuluu vakaumus, että Jumalan kunnia on viime kädessä tärkempi asia kuin mikään muu. Meidän maallistuneessa yhteiskunnassamme sananvapaus on kuitenkin Jumalaan verrattavassa asemassa – tai ainakin oli vielä muutama vuosi sitten. Meillä on totuttu siihen, että jopa Jeesusta saa pilkata.

Kyse ei ole vain siitä, että Jeesus edustaa valtauskontoa. Monissa Euroopan maissa näin ei edes enää ole, esimerkiksi Hollannissa enemmistö ei nykyään kuulu mihinkään uskontokuntaan, ja Helsingissäkin kirkkoon kuuluu enää puolet. Kyse on kulttuurierosta, joka syvimmältään kumpuaa kristinuskon sanoman ytimestä:

Jeesus suostui pilkattavaksi.

En usko meidän täysin ymmärtävän, miten vahvasti länsimainen sananvapauden ihanne ankkuroituu juuri tähän asiaan. Suostuessaan pilkattavaksi ja ristinkuolemaan Jeesus murensi ikiaikaisen kunniakoodin ja koston kierteen. Hän tarjosi uuden mallin, jonka mukaan vahvin ei olekaan se joka asettuu pilkan yläpuolelle, vaan se, joka suostuu pilkattavaksi.

Suomalainen tapa pilkata erityisesti valtaapitäviä voidaan toki nähdä myös vasemmistolaisen herravihan ilmentymänä, ja on siinä sitäkin, mutta sen juuret ovat syvemmällä, kristillisessä nöyryyden ihanteessa.

Olipa kyse pahantahtoisesta pilkasta, hyväntahtoisesta huumorista tai oivaltavasta satiirista, huumori mittaa ja koettelee kulttuuria ja näyttää mistä se on tehty. Kulttuuri, joka ei kestä naurua ja pilkkaa, ei kestä lopulta mitään muutakaan. Se on tärkein syy siihen, että kannattaa jatkaa nauramista – kaikille ja kaikelle.

Ja suostua pilkan kohteeksi. Jos pilkka on aiheellista, voimme tehdä parannusta. Jos kärsimme syyttä, meillä on tilaisuus kasvaa ja vahvistua kokemamme marttyyriuden kautta.

Siihen Vapahtajamme on näyttänyt mallia.

Sitäpaitsi nauru pidentää ikää!

Follow