En tiedä kuulunko vähemmistöön, mutta rakastan asioita, jotka eivät ole yksiselitteisiä.

Antti Tuiskun uusi albumi ei ole.

Valittu kansani kuunnelkaa
Antti Tapani teidät pelastaa
Teidän ei tarvi ku polvistuu
Avata napit ja avata suu.

Ennen itse levyä julkaistu nimikkovideo ”Valittu kansa” onnistuttiin heti tulkitsemaan monella eri tavalla: Jumalanpilkkana, itseironiana, kirkon tekopyhyyden arvosteluna, yleisenä kritiikittömyyden arvosteluna, uskonnolla ratsastamisena, Madonnaa jäljittelevänä uskonnollis-seksistisenä provokaationa ja niin edelleen. Monilla tuntuu olevan kiire muodostaa mielipide videosta. Kiire väistää levottomuus, joka sisimässä herää, kiire lokeroida tämä ilmiö. Itse en pysty sellaiseen, en halua sellaista. Liian yksioikoisella tulkinnalla voisin kadottaa jotain tärkeää ja arvokasta. Sitä riskiä en halunnut ottaa.

Siksi minun piti kuunnella levyn kaikki kappaleet, ainakin kursorisesti, ennen kuin rohkenin ottaa edes jollain tavalla kantaa. Se oli jotenkin vaikeaa, koska suurin osa kappaleista ei musiikillisesti säväyttänyt minua lainkaan. Mutta vaikeinta oli kohdata tekstit aidosti, tietäen Antin omien kommenttien perusteella, että kaiken huumorin ja provokaation takana hän on jollain tasolla hyvin vakavissaan siinä, mitä oikeasti tahtoo sanoa.

En aio ottaa kantaa koko albumiin, se on liian varhaista. Mutta yksi kappale kolahti minulle eri tavalla kuin muut: Kahvia ja pullaa. Itkin, tietämättä tarkkaan, mitä itken. Sellaista sattuu minulle suhteelisen harvoin. Kaunis sävel oli yksi syy, mutta siinä oli enemmän. Ehkä muistin omat ulkopuolisuuden kokemukseni. Ehkä itkin oman sydämeni kovuutta. Tai ehkä olin vain liikuttunut tekstistä huokuvasta epätoivosta.

Niin sitä että löytyskö hiihtoliitto
Tai joku mikä pervoilukerho vaan
Missä mäki saan madonnaa
Sunnuntaisin laulaa
Hengen ja tiedon seura
Tai joku mikä virveliryhmä vaan
Missä saan vetää muiden kaa
Kahvia ja pullaa

Kahvia ja pullaa kertoo yksinäisen etsijän janosta kokea yhteenkuuluvuutta hinnalla millä hyvänsä: kunhan vain löytyisi joku porukka, mikä tahansa, joka hyväksyisi joukkoonsa. Se on riipaisevan realistinen henkilökuva ja samalla se kritisoi ja varoittaa meitä monella eri tasolla.

Yhdellä tasolla se osoittaa sormella seurakuntia ja muita yhteisöjä, joihin on vaikea tai mahdoton tulla mukaan omana itsenään esim. köyhyyden, alkoholismin, seksuaalisen suuntautumisen, ihonvärin, kielen, pukeutumisen tai tiettyjen mielipiteitten takia. Tässä katson peiliin ja näen syntisyyteni, tietämättä suoralta kädeltä, mistä aloittaa parannuksen tekeminen. Samalla uskon että jokainen meistä väistämättä myös huomaamattaan rakentaa esteitä toisten tulla. Luomme vaistomaisesti poissulkevaa yhteisöä tunteaksemme olomme turvatuksi. Tätä vaistoa tulisi vastustaa. Kristilliseen kilvoitteluun tulisi kuulua aktiivinen pyrkimys kysyä: kenet minä suljen ulkopuolelle ja miksi? Sen ei kuulu tuntua mukavalta. Seurakunnan ei kuulu olla vain mukava paikka, jossa tarjotaan kahvia ja pullaa.

Toinen kriittinen kärki, vähintään yhtä tärkeä, osuu etsijään itseensä. Kun ihminen on tarpeeksi yksin ja epätoivoinen, hän on valmis liittymään ensimmäiseen rikollisjengiin tai tuomiopäivän lahkoon, jossa hänelle tarjotaan yhteisöllisyyttä, ja liityttyään hän ei enää kyseenalaista mitään mitä tuo yhteisö panee hänet tekemään tai ajattelemaan. Saatamme halveksia tällaisen ihmisen sokeutta ymmärtämättä, että itsekin olemme tuo etsijä. Me kaikki pelkäämme kyseenalaistaa yhteisömme normeja ja mielipiteitä, koska pelkäämme torjutuksi tulemista ja yksin jäämistä.

Tämä pelko ei ole kuitenkaan moraalisesti hyväksyttävä syy olla pohtimatta asioita omilla aivoillaan ja kyseenalaistamatta annettuja totuuksia.

Ei edes kristitylle, joka uskoo että Jeesus on totuus ja Raamattu on Jumalan sanaa.

Jumalallinen totuus, josta Jeesus puhuu (ja joka hän on) ei ole valmis tiedollinen paketti, joka voidaan omaksua rationaalisesti aukottomana maailmankuvana. Se on tie, jota on kuljettava eteenpäin. Jeesus sanoi olevansa tie. Ensimmäiset kristityt nimittivät itseään Tien kulkijoiksi. Siihen aikaan tie oli aina tie tuntemattomaan; ei ollut navigaattoria, joka kertoisi seuraavan taukopaikan sijainnin, sen sijaan oli kaikenlaisia maantierosvoja, mutavyöryjä ja leijonia vaanimassa. Kristityn aidoin ominaispiirre on uskallus poiketa totutusta ja astua tielle. Vain täydellinen rakkaus antaa tähän rohkeuden, ja siitä uskossa on kyse.

Vain edellä kuvattu versio kristillisestä uskosta tarjoaa kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden tulla hyväksytyksi seurakuntaan. Kun tiedostamme olevamme vasta matkalla, hyväksymme myös toiset keskenkasvuisina. Kun myönnämme että meillä on opittavaa, emme odota että toiset oppisivat ensin tiettyjä asioita ennen kuin hyväksymme heidät.

Meidän olisi tiedostettava ne mekanismit, joilla huomaamattamme pönkitämme omaa identiteettiämme ja sisäpiiriämme ja samalla suljemme toisia ulkopuolelle. Kristitty ei tarvitse sellaisia mekanismeja, ne ovat ”tämän maailman” juttu. Kristitty tarvitsee vain Jeesuksen, jota seurata, ja Raamatun, joka kertoo kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Todellinen turva alkaa siitä, kun sanomme Tuomaksen tavoin: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet” – ja seuraamme häntä silti. Sillä matkalla kaikki ovat samalla viivalla.

Antti Tuiskun kappaleessa Kahvia ja pullaa on varmasti muitakin tasoja, joita en vielä tavoittanut sanallisesti. Tämä ei ole tyhjentävä analyysi tuosta kappaleesta eikä varsinkaan kristinuskosta. Se on yhden tien kulkijan tämänhetkistä pohdiskelua. Yhden, joka haaveilee samasta kuin laulun etsijä:

Kenenkään ei tarvii yksin olla
Koko kylä jeesaa jos on huolta
Joltakin jos puuttuu velhoviitta
Yhdessä se virkkaillaan
Voi Jeesus mä haluun niihin bileisiin

Follow