Matkustusrajoituksia puretaan pikku hiljaa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Moni tuumii että on jo aikakin, toiset ovat yhä varuillaan ja pysyttelevät paikoillaan.

Itse odotan kuin kuuta nousevaa että Norja avaa ovensa suomalaisturisteille. Maaliskuussa, juuri kun tämä pandemia alkoi räjähtää käsiin, varasin toiveikkaana hotellin Tromssasta heinäkuun lopulle. En ajatellut vielä silloin että matkan toteutuminen voisi olla epävarmaa. Olin pitkään suostutellut rakasta vaimoani lähtemään kanssani autolla Pohjois-Norjaan. Nyt kun meillä on uusi auto ja matka on toteutumassa, olisi kohtalon ivaa että se menisi mönkään koronatilanteen takia. Norjan-matkasta on tullut minulle jonkinlainen henkilökohtainen kiintopiste, normaaliin palaamisen ja hyvän elämän symboli. Ehkä pakkomiellekin

Poden väkisinkin jonkinlaisia omantunnontuskia matkahaaveistani. Hallitus on kehottanut välttämään kaikkea ”tarpeetonta” matkustamista, kuten vapaa-ajan matkoja, viime päiviin asti myös kotimaassa. Mutta olenko ainoa, jota on häirinnyt tämä vapaa-ajan matkustamisen nimittäminen tarpeettomaksi? Lomailu on lyhyessä ajassa leimattu turhaksi ylellisyydeksi ja vastuuttomaksi hedonismiksi.

Toki tiedostan että nyt timanttikenkä puristaa. Kaikilla ei ole varaa tai mahdollisuutta yleensäkään matkustaa ulkomaille. Olen etuoikeutettu, globaalissa mittakaavassa suorastaan elitistinen.
Mutta pohdintani taustalla on syvempi kysymys työn ja vapaa-ajan suhteesta, joka liittyy perusarvoihin ja ihmiskuvaan.

Jos vapaa-aika on tarpeetonta, silloinhan ihminen on tarpeeton kun ei tee työtä. Tällöin työttömät, vammaiset ja vanhukset ovat turhia ihmisiä, ja lastenkin ihmisarvo perustuu vain heidän potentiaaliinsa kasvaa yhteiskunnan tukipilareiksi. Työssä käyvät puolestaan potevat salaa huonoa omaatuntoa etuoikeutetusta asemastaan ja yrittävät sovittaa tätä vääryyttä tekemällä töitä otsa hiessä ja hampaat irvessä, kykenemättä rentoutumaan ja nautimaan työnsä hedelmistä vapaasti ja hyvillä mielin.

Absurdeinta on se, että samalla vapaa-ajan matkailu on valtava bisnes, jonka elvyttäminen tuntuu olevan yhteiskuntamme kohtalonkysymys. Kun siis ensin on hoettu kuinka ”tarpeetonta” vapaa-ajan matkustaminen on, nyt pitäisi kääntää takki ja houkutella ihmiset taas lomailemaan, muuten syöksymme syvään lamaan ja kurjuuteen.

Väline vai päämäärä?

Meillä on ollut ristiriitainen suhde vapaa-aikaan jo pitkään, ehkä aina, tämä pandemia on vain nostanut asian tikun nokkaan. Taustalla oleva eettinen peruskysymys on tämä: onko työn tarkoitus mahdollistaa lepo ja virkistys, vai onko levon ja virkistyksen tarkoitus mahdollistaa työ? Kumpi on siis väline ja kumpi päämäärä?

Työn arvostusta pidetään yleensä kristillisenä, erityisesti luterilaisena. Sanoohan Raamattu että mene laiska muurahaisen tykö ja ota oppia. Tuo Raamatun opetus on kuitenkin ymmärretty väärin. Kyse ei ole itsensä kieltävän vastentahtoisen raadannan ylistämisestä. Päinvastoin, muurahainen on esimerkillinen siksi, että se tekee työtä ilman työnjohtajaa. Se tekee siis sitä, mikä on sille luonteenomaista ja vaistonvaraista. Se ei yritä totella ulkoista auktoriteettia, vaan ohjautuu sisältäpäin. Se tekee mitä tahtoo.

Meidänkin tulisi siis tehdä sitä, mikä saa meidät tuntemaan: nyt olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan, nyt elämäni on tasapainossa. Oli se sitten työtä tai vapaa-aikaa, tai jotain niiden väliltä.

Ihminen on vain sikäli mutkikkaampi olento kuin muurahainen, että ihminen ei tiedä mitä tahtoo, tai varsinkaan mitä tarvitsee. Työn ja vapaa-ajan erottelu on ominaista vain ihmiselle, mikä Raamatun mukaan johtuu synnistä. Paratiisissa ihminen oli animaalisessa alkutilassa, jossa ei ollut työtä eikä vapaa-aikaa. Ero Jumalasta aiheutti ihmisen sisäisen jakautumisen: se, mitä tarvitsemme ja mitä tahdomme ei enää ole itsestään selvästi sama asia. Kykenemme tahtoaan pahoja asioita. Juuri siksi työ voi tuntua pakkopullalta, ja toisaalta vapaa-aika turhalta.

Sekä työtä että vapaa-aikaa tarvitaan. Jumala sääti kuusipäiväisen työviikon ja pyhitti lepopäivän. Työn ja levon välillä ei kuitenkaan ole ristiriitaa ja jännitettä, vaan vuorovaikutus- ja riippuvuussuhde. Niiden raja ei myöskään kulje kalenterissa, vaan korvien välissä. Juuri tätä viimemainittua fariseukset eivät ymmärtäneet, kun arvostelivat Jeesusta sapatin rikkomisesta. Kyllä Jeesus sapattinsa vietti: rukoili, lepäsi ja iloitsi elämän lahjoista. Saman aikaan hän teki ”työtä lakkaamatta”, oli aina siellä missä piti ja teki mitä piti. Ja mitä tahtoi, mikä yksin hänen kohdallaan oli sama asia.

Kaikin voimin lepoon

Tässä elämässä työ näyttää ensisijaiselta, onhan sille varattu kuusi päivää seitsemästä. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että Jumalan valtakunnan päämäärä on lepo. Jeesus kutsui työtätekeviä lepoon, Heprealaiskirje kehottaa pyrkimään ”kaikin voimin” siihen lepoon, joka on seurausta Jumalan työstä, ei meidän työstämme. Kaikki tärkeä on jo tehty, koska synnit on sovitettu. Tässä mielessä elämme ”valmiissa maailmassa”, mikäs täällä on ollessa ja nauttiessa elämästä. Tähän lepoon saamme kutsua toisiamme. Sen tärkeämpää ”työtä” ei ole.

Työllä, tärkeälläkin, on vain välinearvo. Jollemme arvosta lepoa päämääränä ja itsetarkoituksena, työmmekin on turhaa ja tuulen tavoittelua. Ja jollemme opettele levon arvostamista maan päällä, kuinka osaisimme arvostaa sitä kerran taivaaseen päästessämme? Juuri siksi meillä on neljäs käsky, pyhitä lepopäivä: jotta muistaisimme, ettei vapaa-aika ei ole jotain ”turhaa”, vaan kaikkein tärkeintä mitä on olemassa.

Tämä koronajuttu on aiheuttanut paljon murhetta, mutta myös rikkonut pajon epäterveitä rutiineja ja poistanut turhia paineita. Parhaimmillaan se saattaakin jopa opettaa meille jotain siitä Hengen vapaudesta ja pyhästä huolettomuudesta, johon Jeesus kutsuu.

Hyvää kesää kaikille, muistakaa levätä ja nauttia elämästä!

Follow