Kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump muutama päivä sitten sairastui COVID-19-tautiin, moni oli avoimesti vahingoniloinen. Jotkut jopa toivoivat Trumpin kuolemaa, mikä herätti esim. Twitterin sensuroimaan räikeimpiä pahantoivotuksia palvelustaan. Moni otti asiakseen paheksua tällaista vahingoniloa ja julistaa, ettei kenenkään onnettomuudesta saa olla hyvillään. Toisaalta moni salasi vahingonilonsa, joko diplomaattisuuttaan tai hienotunteisuuttaan. Monessa maassa, missä Trumpia on paheksuttu ankarasti, on nyt julkisesti toivoteltu hänelle pikaista paranemista. (Huomionarvoisena poikkeuksena Kiinan media julisti Trumpin maksavan myt hintaa omasta uhkapelistään, mikä ei yllätä, onhan Trump toistuvasti syytellyt juuri Kiinaa viruksen leviämisestä.)
Myönnän nöyrästi: tunnen itse vahingoniloa Trumpin sairastumisesta. Lieventävänä asianhaarana tahdon kuitenkin todeta, että olen varautunut tilanteeseen: aavistin Trumpin sairastuvan koronaan ennemmin tai myöhemmin, joten podin ennakoivasti huonoa omaatuntoa siitä, että tiesin tulevani vahingoniloiseksi. Niinpä olen työstänyt asiaa proaktiivisesti ja pohtinut yleisellä tasolla vahingonilon olemusta, syitä, seurauksia ja oikeutusta.
Voiko kukaan sanoa rehellisesti, ettei koskaan olisi vahingoniloinen? Miten vahingoniloon tulisi suhtautua, kun sitä tunnistaa itsessään? Onko olemassa tilanteita, joissa vahingonilo on oikeutettua?
Moni sanoo, ettei kenellekään saa toivoa pahaa. Se on tietysti hurskaan kuulloista ja siihen on helppo spontaanisti yhtyä. Jeesus sanoo, että joka vihaa veljeään on murhaaja ja että vihamiehiäkin tulisi rakastaa. Mutta eihän meistä kukaan käytännössä noudata tätä käskyä.
Väitän, että ainakin 99% jollei peräti 100% kaikista inhimillisistä toiveista sisältää ainakin epäsuorasti pahan toivomista jollekulle. Jos toivon saavani jonkun tuotteen alennuksella, toivon että joku toinen joutuisi maksamaan siitä täyden hinnan. Jos toivon suosikkiurheilijani tai suosikkiparini Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa voittavan, toivon muiden häviötä. Jos toivon ettei omaan naapuriini muuta pakolaisia tai mielenterveyspotilaita, toivon että he muuttavat muualle, jonkun muun vaivoiksi. Ja niin edelleen.
Olen yrittänyt asettua tällaisten kilpailuasetelmien yläpuolelle. Olen vilpittömästi yrittänyt opetella toivomaan kaikille hyvää mahdollisimman tasapuolisesti. Toistaiseksi se on aikaansaanut lähinnä eksistentiaalista ahdistusta: olen tullut tietoisemmaksi siitä miten etuoikeutettu olen, on tullut vaikeammaksi olla kiitollinen saamistani siunauksista, kun jossain jollakulla menee huonosti enkä juuri nyt tee mitään asian hyväksi vaikka voisin. Kaiken lisäksi olen alkanut kadehtia ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan mustavalkoisesti ja ajamaan oman viiteryhmänsä etua muiden kustannuksella; heillä tuntuu olevan henkisesti paljon helpompaa.
Sitten tulee Trump, oljenkorteni, pelastava enkelini: vihdoinkin ihminen, joka mielestäni tekee niin paljon niin isoja typeryyksiä, että häneen voin hyvällä omallatunnolla projisoida kaiken turhautumiseni maailman pahuuteen ja kärsimykseen. Paitsi että en voi, koska silloin lankean juuri siihen mistä muita halveksin: pahan toivomiseen.
Mitäköhän Jumala tästä kaikesta pahan toivomiseta ajattelee, pohdin. Onko syntisen ihmisen mahdollista toivoa hyvää toivomatta samalla pahaa? Onko Jumalankaan?
Etsiessäni vastausta Raamatusta ongelma tuntuu kulminoituvan kysymykseen helvetin olemuksesta. Helvetti näyttäytyy helposti jonkinlaisena jumalallisena Endlösungina, lopullisena ratkaisuna: Jumala raivaa katumattomat syntiset pois tieltä, samaan tapaan kuin Hitler halusi raivata juutalaiset, ja sitten tulee paratiisi, jossa on vain oikeanlaisia ihmisiä. Sellaiseenko Jumalaan me uskomme? En minä ainakaan. Uskon että Jumala on rakkaus, pohjimmiltaan hän toivoo kaikkien pelastuvan. Ehkä kaikki pelastuvatkin, tätä mahdollisuutta ei mielestäni ole Raamatussa kategorisesti suljettu pois.
Helvetti tulee mielestäni psykologisesti ymmärrettäväksi nimenomaan inhimillisen pahantahtoisuuden projektiona. Me emme kykene kuvittelemaan pahan voittamista muulla tavalla kuin että tietyt ihmiset joutuvat kärsimään, jotta maailmasta tulee parempi paikka. Minä en esimerkiksi kykene kuvittelemaan tämänhetkisten ulkopoliittisten jännitteiden lientymistä ilman että Donald Trump joutuu nöyryytetyksi, kun hänen Amerikka ensin -politiikkansa osoittautuu virheeksi. Tai kuolee koronaan, mikä olisi uskoakseni hänelle armollisempi vaihtoehto.
Mutta Jumala onneksi kykenee. Jumala ei toivo kenellekään pahaa. Hän kykenee yhdistämään pahan voittamisen ja hyvän toivomisen kaikille sellaisella tavalla, joka on syntisen psyykemme käsityskyvyn ulottumattomissa. Jeesuksen ristinkuolemaa mietiskelemällä pääsemme lähimmäksi tämän asian ymmärtämistä. Silti emme täysin ymmärrä. Mutta meille riittää tieto, että Jeesuksen rakkauden tähden meidät armahdetaan pahantahtoisuudestamme. Jeesuksen kärsimykseen voimme turvallisesti projisoida kaiken vihamme muita ihmisiä kohtaan. Näin saamme psykologisen tuomitsemisen tarpeemme tyydytettyä tulematta itse tuomituiksi.
Siksi meillä on varaa myöntää, että emme milloinkaan toivo kaikille hyvää, että olemme läpeemme syntisiä ja että se värittää kaikkia elämänvalintojamme. Jumala kykene silti käyttämään meitä rakkautensa välikappaleina. Hän kääntää itsekkäistä motiiveistamme kumpuavat, rajalliseen ymmärrykseen perustuvat toiveemme siunaukseksi – myös niille, joille luulemme toivovamme pahaa. Kaikki kun yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Kaikki, siis myös meidän syntimme.
Uskon siksi, että Jumala toivoo Trumpille hyvää, niin tässä ajassa kuin tulevassa. Minäkin tahtoisin toivoa hänelle jotain oikein hyvää. Jotain mitä itse en voi antaa, koska syntinen luontoni panee vastaan. Mutta saakoon Jumalan rakkaus kantaa häntä, paraneepa hän sitten taudistaan tai menehtyy siihen.
Follow