Sarjassani ”palvotut poliitikot, usko ja pelastus” siirryn nyt Trumpista Kekkoseen. Tosin oikeastaan kumpikin henkilö on kirjoituksissani vain sivujuonne laajemmassa ilmiössä, jota pyrin havainnollistamaan. Varsinkin Kekkonen.

Piispa Kaarlo Kalliala kirjoitti Sana-lehteen erinomaisen ja älykkäälle tyylilleen uskollisen kirjoituksen viidesläisyydestä. Jollet ole perillä: viidesläisyys eli uuspietismi tarkoittaa sotien jälkeisen ajan herätysliikehdintää, joka korostaa henkilökohtaista uskonratkaisua amerikkalaisten evankelikaalien tapaan. Puhtaaksi viljellyssä viidesläisessä ajattelussa oikea uskovainen on se, joka tietää päivän ja mielellään myös kellonajan, milloin on antanut elämänsä Jeesukselle.

Jos oikein tulkitsen, Kallilala näkee kirkossamme paikoin perusteetonta viidesläisyyden paheksuntaa ja tarpeetonta siitä ”ulos” kasvamista. Hän nostaa esiin viidesläisen perinteen ja ikiaikaisen kristillisen mystiikan yhteisen nimittäjän: henkilökohtaisen Jumala-suhteen. ”Jeesuksen rakastamisessa ei ole mitään vikaa”, hän toteaa.

Kirjoitusuli iholle, koska omat hengelliset juureni ovat viidesläisessä kuplassa. Se oli monin tavoin avaramielinen ja armollinen kupla, mutta kupla yhtä kaikki.

Kuinka tulin uskoon – vai niinköhän?

Olin viisivuotias kun pappi-isäni tekstasi lastenhuoneen seinälle kymmenen käskyä. Aloin kysellä hengellisistä asioista. Näin unen, jossa kuolin vanhempieni sänkyyn ja pääsin taivaan odotushuoneeseen lukemaan akuankkoja. Valvetilaan palattuani kuulin että on olemassa myös vaihtoehto, kadotus. Udellessani tarkemmin isä kuvaili sitä pimeäksi paikaksi. Muistan yhä, miten lapsenmieleni hahmotti tuon pimeyden: katulamppuja siellä täällä. Täydellinen pimeys oli minulle psykologisesti mahdoton ymmärtää. On yhä. Tähän palaan vielä tulevissa kirjoituksissani.

Joka tapauksessa: annoin elämäni Jeesukselle, jotten joutuisi kadotukseen. Kunnon viidesläiseen tapaan olen joskus heikkoina hetkinäni palannut tähän varhaiseen muistoon, sen sijaan että olisin kaivanut esiin kastetodistuksen tai tehnyt parannusta synneistäni. Siis turvautunut uskonratkaisuuni, en niinkään Jeesukseen.

Seuraavana vuonna muutimme Tampereelta Riihimäelle. Yläkerrassa asui perhe, joka oli siihe aikaan ehkä harvinainen: ateisti leski-isä poikansa kanssa ja uskovainen avopuoliso. Kerran yökylässä ollessani kuulin pariskunnan riitelevän uskonasioista. Se havahdutti minut siihen, että on olemassa myös ei-uskovaisia, kuplani ulkopuolisia ihmisiä, jotka elävät tässä samassa maailmassa ja syövät raksuja aamuisin niin kuin minäkin.

Purin tällä kertaa asiaa äidille. Kyselin, ketkä kaikki perhetutuistamme olivat uskossa. Käytännössä kaikki olivat. Lopulta, kun en keksinyt muuta, kysyin: – Onko Kekkonen uskossa? Äiti epäröi ennen kuin vastasi. Olen palannut hänen yksinkertaiseen mutta paljastavaan vastaukseensa useasti vuosien varrella. Hän vastasi: – En tiedä, ei kai!

Nuo sanat paljastivat kaksi asiaa. Ensinnäkin, että taivasasioista ei yhteiskunnassa yleensä puhuta. Kekkonen oli koko kansan isä, mutta hänen sielunelämänsä oli kaikille arvoitus. Lauttasaaressa asuva kaverini kertoi ylpeänä nähneensä Kekkosen hiihtoladulla, mutta kukaan ei tiennyt, oliko mies matkalla taivaaseen vai kadotukseen.

Toiseksi minulle selvisi, että jos ihmisen uskovaisuudesta ei ollut varmuutta, oletettavasti hän ei ollut uskossa. Me uskostamme varmat olimme tässä muka kristillisessä maassa vähemmistöryhmä.

Aika paljon pureskeskeltavaa juuri kouluaan aloittavalle.

Uskovaisen kuplassa

Kupla oli pitkään vahva ja säilyi jopa läpi kuuden Norjan-vuoden, vaikka siellä kristillinen kenttä oli jossain määrin erilainen. Vasta opiskeluaikana 90-luvulla opin nimeämään kuplani viidesläisyydeksi ja hiljalleen peilaamaan sitä muihin kirkollisiin virtauksiin. Silti kupla vain vahvistui: tutustuin karismaattisuuteen, ja maanläheisemmät vanhempani alkoivat näyttää lähes kekkosilta oman uuden viiteryhmäni rinnalla.

Noihin aikoihin vanhempani erosivat, moni viidesläinen tuttavapariskunta niinikään. Ajattelin tuolloin että kyseessä oli paholaisen hyökkäys – ei niinkään vihje siitä jokin kupla olisi puhjennut, että tuo sisäistämäni jako meihin ja muihin olisi jotenkin turhan yleistävä tai hätiköity. En vielä ollut valmis myöntämään, että olemme kaikki kekkosia: emme tunne toistemme sydäntä tai edes omaamme, ja oletettavasti olemme kaikki yhtä syntisiä, kunnes toisin todistetaan.

Sittemmin keski-ikäisytyvänä pappina ja perheenisänä prosessoin asioita pikku hiljaa eteenpäin. Välillä melkein kyynistyin, en kuitenkaan.

Paljon on muuttunut sekä minussa että yhteiskunnassa. Nykyään kun joku sanoo olevansa uskovainen, en oleta mitään. En oleta, että hän on kanssani samalla aaltopituudella, tuntee Raamattua ja rukoilee paljon. En oleta, että hän on samaa mieltä kanssani homoliitoista tai pakolaisista. En oleta, että hän varmasti jättää naulakkoon unohtamani lompakon rauhaan, koska on uskossa. Kohtaan jokaisen ihmisen kekkosena, sielultaan mysteerinä. Ja olen itse jokaiselle kekkonen: pragmaattinen tasapainoilija kahden valtapiirin välillä, kuitenkin tietoisena siitä, mikä on minulle luovuttamatonta.

Kasvoinko ulos, vai sisään?

Kun näen maailmassa kasvavaa vastakkainasettelua, jossa moni kristitty valitsee puolensa, koen voimakasta tarvetta ottaa etäisyyttä varhaisvuosieni mustavalkoiseen ajatteluun. Olen siis jossain mielessä ”kasvanut ulos” viidesläisyydestä; mutta en ehkä siinä mielessä kuin Kalliala pelkää. Aivan viime aikoina kasvuprosessini on saanut uusia sävyjä, joka ehkä liittyy hänen mainitsemaansa kristilliseen mystiikkaan. Henkilökohtaisesta kilvoittelusta ja sisäisten tasapainon etsimisestä on tullut minulle uudella tavalla tärkeä asia. Kyse on jonkinlaisesta paluusta juurille, keittiön oven kautta.

Ehkä kyse on myös väistämättömästä iän tuomasta muutoksesta. Loppuunkulutetut fraasit eivät enää vakuuta, sen enempää kuin juhlalliset tai trendikkäät puitteetkaan.

Katselen työpaikkani Mikaelinseurakunnan hyvää ja vireää toimintaa vähän ulkopuolisena. Minulle ei enää riitä se, että kirkossa on paljon porukkaa, puhutaan paljon Jeesuksesta, on hyvä fiilis ja rukoillaan herätystä. Olen liian monta kertaa nähnyt miten äkkiä sellainen voi osoittautua pintakiilloksi ja pyyhkiytyä pois inhimillisen heikkouden alla.

Kaipaan todellista sisältöä, kontenttia, jotain mikä ei ole tästä maailmasta ja jota ei voi strategioiksi pukea tai tilastoilla mitata.

Jumalaa itseään kaipaan, en enempää enkä vähempää.

Voisi sitä kai turhempaakin kaivata.

Follow