Seurakunnan myyjäiset ovat mukavia. On jotenkin nostalgista, kun ihmiset kaivelevat käteistä kukkaroistaan. Nuoremmat kyselevät, eikö voisi jo hankkia sellaisen maksupäätteen. Jollakin työmuodolla sellainen näkyy jo olevan, kai meilläkin pian. Mutta menee aikaa ennen kuin kaikki ovat oppineet sellaista käyttämään, joten käteisen kanssa pelataan varmaan vielä pitkään.

Niinpä kokoan rahat sinetöityyn pussiin valmiina toimittamaan sen eteenpäin. Mutta minne? Seurakuntayhtymän kassa suljettiin koronan takia maaliskuussa 2020. Vähän aikaa sitten päätettiin, ettei sitä enää avata, koska henkilöstö on ”oppinut käyttämään erilaisissa keräyksissä tilityslomakkeita ja -pusseja.” Mutta kai ne rahat johonkin voi viedä. Lähden toiveikkaana lumisateeseen tarpomaan kohti pankkikonttoria, johon olen näitä pusseja ennenkin rahdannut.

Paitsi ettei kyseistä konttoria olekaan, paikalla on vain jokin jouluvalosirkus. Pikainen googlaus paljastaa, että lähin saman pankin toimipiste on neljänsadan metrin päässä, sinne siis. Lumituisku alkaa jo kylmettää kasvoja, mutta eipä ole enää pitkälti.

Lähestyn konttoria epäluuloisena, sillä muistaakseni juuri täältä oli poistettu käteissäilö muutama vuosi sitten. Pelkoni osoittautuu aiheelliseksi, ei löydy minkään valtakunnan luukkua käteistä varten, ei sisältä eikä ulkoa. Aikani pyörittyäni otan vuoronumeron toisen kerroksen infopisteeseen, jossa pirteä nuori naisoletettu päivystää. Pyöreän kopin pöydillä on tyylikkään väljästi sijoiteltua elektroniikkaa, näen jo kaukaa ettei siellä ainakaan käteistä käsitellä.

• Päivää, miten voin auttaa?
• Minulla olisi seurakunnan käteispusseja, mihinköhän ne voi jättää?

Raks raks, kuulen kuinka virkailijan aivot prosessoivat outoa sanaa ”käteinen”. Hän on kai kuullut sen joskus pikkutyttönä, kun vanhemmat muistelivat kultaista 1900-lukua.

• Tarkoitatko niin kuin yösäilöön?

Lupaavaa, hän tiesi tuollaisen sanan. Ehkä heillä jopa on sellainen. Ei ole. Tytönhupakko kyselee kollegoilta. Sormet rapisevat näppäimillä: ”Täällä on joku hujoppi, joka kysyy jostain käteispusseista. Onko sellaisia olemassa?” Kätevää, kun voi kirjoittaa, ei tarvitse puhua puhelimeen asiakkaan kuullen.

• Minkälaisista pusseista on kyse?
• Tällaisista, minulla on näitä kolme.
• Ai, teillä on ne mukananne!

Muutun selvästi epäilyttäväksi tyypiksi, kun käy ilmi, että kanniskelen käteistä mukanani. Eivätkö sellaiset ole yleensä terroristeja? Tyttö muuttuu vakavammaksi, mutta jatkaa urheasti asian selvittelyä, poistuu jopa kopistaan ja käskee odottamaan. – Paikka, pysy tässä, älä karkaa minnekään, varsinkaan tuonne yrityspuolelle, pelästyvät vielä, kun joku kassiheebo ryntää sinne levittelemään rahoja, tulkitsen hänen ilmeensä.

Pian hän palaa neuvottomana turvakoppiinsa.

• Onko sinulla jokin lokeronumero?
• Ei, en ole viemässä näitä mihinkään nimettyyn lokeroon, vaan laskentaan ja sitä kautta seurakunnan tilille. Kaikki tiedot ovat pussissa olevassa tilisiirtolomakkeessa.

Yritän auttaa tyttörukkaa, jatkan selittämistä.

• Ennen täällä oli sellainen pömpeli, johon rahat saattoi pudottaa.
• Millainen pömpeli?

Miten sitä nyt kuvailisi, ajattelen. Nelikulmainen ja vaaleanharmaa. Siinä oli luukku, johon rahat pudotettiin. Vähän niin kuin pelastusarmeijan vaatekeräykseen. Jätän käyttämättä tämän vertauksen, se saattaisi tehdä minusta entistä epäilyttävämmän.

Alan hermostua.

• Ei siitä nyt kovin kauan ole, kun teillä oli sellainen kahdessakin konttorissa.

Ei kauan, ainakin sotien jälkeen se oli, tekee mieli sanoa. Vaarini muistoksi, hän joskus lohkaisi jotain sen suuntaista, eikä edes pilaillut.

• Se oli tuolla kassan eteisessä, muistan.

Tytön ilme kirkastuu, hän tarttuu oljenkorteen:

• Ehkä teidän kannattaisi kysyä kassalta, siellä he ovat tottuneet käsittelemään käteistä rahaa.

Hän saa sen kuulostamaan siltä, kuin he pesisivät ruumiita. Alemman kerroksen työntekijöitä, pohjasakkaa. Sinne sinä kuulut!

Kiitän kohteliaasti ja poistun puoli kerrosta alaspäin. Turvallisen matkan päästä tyttö huutelee pahoittelut, ettei osannut auttaa.

Sitten kassalle uuden vuoronumeron kanssa. Siellä onkin vaihteeksi keski-ikäinen virkailijatar. Melkoinen urakehitys hänellä takana, kun on päätynyt tänne palvelijoiden portaaseen. Muistan kuinka lapsena vähän pelkäsin näitä tätejä; nyt päällimmäisenä on myötätunto, kun tiedän mitä tulen seuraavaksi sanomaan.

• Mihin voisin jättää käteispussin?
• Näytätkö, millaisen?

Hän sentään ymmärtää kysyä. Ottaa jopa pussin käteen ilman pinsettejä ja käy kysymässä joltain neuvoa.

• Viisi euroa, hän lohkaisee, luullen jo pääsevänsä minusta.
• Hö, ei näistä ole ennen mitään tarvinnut maksaa, olen jättänyt vain säilöön.
• Hmm, etkä varmaan nytkään aio maksaa.

Ihailen hänen kykyään lukea ajatuksia.

• En, minähän olen vain kuriiri, yritän päästä näistä rahoista eroon.

Jokin valonpilkahdus naisen aivoissa tapahtuu, ehkä hän ymmärtää, että seurakunta on merkittävä suurasiakas, jota ei kannata suututtaa. Tai ehkä ripaus joulumieltä sikiää jostain, hämärä muisto Dickensin joulutarinasta tai jotain. Niinpä hän lupaa tämän kerran ottaa pussin vastaan veloituksetta. Hiukan jo anteeksipyydellen ilmoitan, että pusseja on kolme.

Hän ottaa ne. Olen vapaa!

Lupaan selvittää seurakunnan taloustoimistosta, miten minun olisi kuulunut toimia. Näin teenkin. Intrasta löytyy osoite, jossa pitäisi olla käteissäilö. Taidan käydä tarkistamassa paikan päällä, että näin todella on, ennen kuin lähden sinne asti rahoja kantamaan, ainakaan kävellen lumituiskussa. Matkaa sinne on nimittäin useita kilometrejä kaikista tuntemistani seurakunnan toimipisteistä, ikään kuin se olisi tarkoituksella sijoitettu niistä mahdollisimman etäälle.

(Muokkaus: Suntio tiesi kertoa, että sinne säilöön pääsee vain painamalla sellaista mukana kuljetettavaa punaista nappia, joka pitää ensin hakea jostain. Voi taivaan vallat! Vähän kuin olisi menossa suojaan ydinlaskeumalta.)

Muistelen lapsuuttani, jolloin käteinen oli sääntö eikä poikkeus. Kun löysin lattialta viisipennisen, ryntäsin lähikioskille ostamaan yhden viiden pennin karkin.

• Tämä on penni, ystävä hyvä, myyjä sanoi. Vie se pankkiin, niin se kasvaa korkoa.

En koskaan vienyt. Nyt harmittaa, enää se ei taida onnistua!