Tämä artikkeli julkaistiin alunperin Turun Sanomien blogit-osiossa syksyllä 2023. Koska TS päätti lopettaa osion ylläpidon, julkaisen artikkelin uudestaan tässä.

Itä-Lapissa on kaunis tunturipuro nimeltä Murhahaara. Nimi juontaa juurensa 1600-luvulla tapahtuneista surmista. Yksi niistä oli tarinan mukaan lapsen upottaminen pää edellä avantoon, saatesanoin ”konnasta konna versoo”. Väitetään että paikalla kummittelee. Itse kuitenkin nukuin syyskuussa rauhallisen yön läheisessä autiotuvassa.

On puhuttelevaa, että surmateot muistetaan noinkin pitkään. Maan muisti on pitkä.

Nykyään elämme usein vain tätä päivää, historiaa miettimättä. Toisaalta muinaiset asiat kiehtovat ja kantavat syviä merkityksiä. Vanhat kirkot ja rauniot ovat suosittuja turistikohteita. Mutta muistammeko myös kaunat ja vääryydet? Kannattaisiko muistaa? Kuinka vanha kauna on liian vanha muistettavaksi? Kymmenen, sata, tuhat vuotta?

Tukholmassa on aarteita, jotka anastettiin Prahan linnasta 30-vuotisessa sodassa, samoihin aikoihin Murhahaaran tapahtumien kanssa. Nykyinen Tsekin tasavalta on vaatinut niitä palautettavaksi, mutta Ruotsi pitää niitä omiaan vedoten kuluneeseen aikaan. Samoin perustein British Museumin siirtomaa-aikaisia kalleuksia kieltäydytään palauttamasta tällaista vaatineille tahoille. Mutta kuka määrittää, milloin vääryys vanhenee?

Valtioneuvos Johannes Virolaisen hyllyssä Lohjalla oli pullo, joka oli määrä korkata sitten kun Karjala palautetaan. Kun hän kuoli vuonna 2000, pullo oli yhä korkkaamatta. Yhä on niitä, joiden mielestä Karjalan kannas kuuluu Suomelle. Mutta kuuluuko? Ja jos kerran kuuluikin, kuinka kauan on tarpeeksi tällaisen asian unohtamiseen? Ja jos Karjala palautettaisiin, mitä tapahtuisi siellä nyt asuville venäläisille, joille se on aina ollut koti?

Mietin tällaisia osatakseni paremmin suhtautua Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Tämä konflikti hämmentää, koska sen aikaperspektiivi on niin pitkä. Sitä on mahdoton ymmärtää ilman syvää historian tajua. Historian ongelma on että sitä usein yritetään kirjoittaa uusiksi, itselle mieluisaksi. Mutta tapahtunutta ei voi muuttaa. Maa muistaa.

Seuraavassa taustoitan Israelin ja palestiinalaisten historiaa parhaan ymmärrykseni mukaan, joka luonnollisesti on vajavainen.

Mikä Palestiina?

Nimi ”Palestiina” on muinaisten roomalaisten valloittajien antama ja viittaa filistealaisiin, jotka asuivat Gazan seudulla israelilaisten saapuessa noin 3000 vuotta sitten. Nykyisillä palestiinalaisilla ei ole kuitenkaan mitään historiallista yhteyttä filistealaisiin.

Israelin-Palestiinan alueella asui ottomaanien (turkkilaisten) valtakaudella arabienemmistö. Tuolloin maa oli kuitenkin kuivaa ja köyhää syrjäseutua ja asukkaita oli vain kourallinen. Silti silloinkin siellä asui myös juutalaisia, jotka olivat alueen alkuperäisintä väestöä.

Ottomaanien jälkeisen valtatyhjiön täytti brittihallinto. Kun Juutalaisvaltio perustettiin vuonna 1948, ei ollut olemassa erityistä Palestiinan kansaa. Nykyiset palestiinalaisalueet historiallisen Israelin alueella kuuluivat muodollisesti naapurimaihin.

Israel rakensi alueelle modernin infrastruktuurin ja teki maasta hedelmällisen keinokastelulla ja puita istuttamalla. Hyvinvoiva oikeusvaltio alkoi paremmilla elinoloillaan houkutella siirtolaisia, samaan tapaan kuin Eurooppa nykyään houkuttelee siirtolaisia esim. Pohjois-Afrikasta. Ne arabit, joita nykyään nimitetään palestiinalaisiksi, ovat näiden siirtolaisten jälkeläisiä, jotka muuttivat Israelin-Palestiinan alueelle ympäröivistä maista pääosin 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Palestiinalaisalueiden status on ollut jatkuvasti epäselvä. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta alueiden hallinnasta pitäisi sopia Egyptin, Israelin ja Jordanian kesken vuoden 1978 rauhansopimuksen nojalla, mutta käytännössä nämä neuvottelut ovat jäissä.

Kenelle Gaza kuuluu?

Gazan kaista on modernin Israelin historian aikana muodollisesti kuulunut niin Egyptin, Israelin kun palestiinalaishallinnonkin alaisuuteen. Käytännössä sitä hallitsee terroristijärjestö Hamas. Tosin sähkö- ja  vesihuollosta vastaa Israel – ei Egypti, joka on alueen viimeisin kansainvälisesti tunnustettu hallitsijavaltio.

Kenelle Gaza siis kuuluu? Löytyykö vastauksia historiasta vai nykypäivästä? Kysymys on monella tavalla vaikea. Nykyisillä miljoonilla asukkailla ei tietenkään ole muuta kotia, he elävät tätä päivää miten parhaiten taitavat. Israelissa asiaa katsotaan historiallisessa perspektiivissä: Heille palestiinalaistet ovat siirtolaisia maassa, jota juutalaiset ovat maanpaossa ollessaankin aina pitäneet omanaan, paluusta haaveillen.

Siirtolaisia tulee Vanhan Testamentin mukaan kohdella kunnioittavasti, tasavertaisina maan varsinaisten asukkaiden kanssa. Näin Israel on toistuvasti myös vakuuttanut haluavansa tehdä. Käytännössä tämä ei tietenkään täysin toteudu. Onhan se vaikeaa, kun Gazassa valtaa pitävä terroristijärjestö haluaa tuhota Israelin kokonaan ja pitää siviilejä ihmiskilpinä minkä pystyy.

Lähiaikoina saatamme nähdä alueella isoja muutoksia, joiden jälkipyykki kestää varmasti hamaan tuomiopäivään.

Israelin oikeus maahansa tunnustetaan lännessä laajasti, mutta samalla meillä on paljon sympatiaa Israelin toimista kärsiviä palestiinalaisia kohtaan. Viattomien siviilien puolustaminen onkin oikein ja humaania, olkoonkin että yllä kuvattu Palestiinan historia on monelle tuntematon.

Mutta onko meillä varaa ryhtyä moraalipoliiseiksi? Täytyy huomata miten itse toimimme: Suljemme silmämme Välimereen hukkuvilta pakolaismassoilta puolustaaksemme omaa hyvinvointiamme ja kulttuuriamme vierailta vaikutteilta. Katkomme aikanaan hedelmällisiä yhteyksiä Venäjän kansalaisyhteiskuntaan Putinin hallinnon harjoittaman hyökkäyssodan takia, ikään kuin se olisi Venäjän kansan syy. Niinpä meillä ei ole kauheasti varaa osoittaa sormella Israelin hallintoa, kun sillä on vaikeuksia taistella terroristeja vastaan niin etteivät viattomat joutuisi kärsimään. Jospa pohtisimme ensin omaa toimintaamme!

Ja jospa rukoilisimme Jumalalta rauhaa koko maailmaan, kaikille kansoille.

Niin, rukoilisimme. Viime aikoina olen kovasti yrittänyt rukoilla muun muassa Ukrainan ja Lähi-Idän puolesta. Hämmentävää kyllä ainoa rukous, joka sydämestäni kumpuaa, on kuitenkin tämä: Herra, armahda minua! Silmittömän pahuuden edessä jotenkin tajuan, että se kaikki on pelottavan inhimillistä, se kaikki asuu myös minussa. Sama tarve nähdä paha aina jossain muualla ajaa myös minut konflikteihin, vain pienemmässä mittakaavassa. Mutta kaikki isot konfliktit alkavat pienistä.

Ehkä tuo onkin ainoa oikea rukous: Herra, armahda minua. Ehkä ainoa tapa muuttaa maailmaa on luopua kokonaan pahan ulkoistamisesta ja keskittyä omaan parannuksentekoon.

Murhahaarassa oli kaunista. Nimi on kuitenkin osuva. Maan muisti on pitkä, vanhat haamut kummittelevat sitkeästi. Mutta menneisyyden kiroukset voi katkaista. Konnasta ei aina verso konnaa, eikä vääryyksiä tarvitse kostaa. Jokainen valitsee itse mitä kylvää. Kannattaa siis kylvää rauhan siementä. Myös se kantaa hedelmää sukupolvesta toiseen.

Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen tuli tieto Presidentti Martti Ahtisaaren kuolemasta. Hän jää historiaan kansainvälisesti merkittävänä rauhanvälittäjänä. Meistä jokainen voi vaalia hänen perintöään ja olla rauhantekijä omalla paikallaan.

Follow