Onko kärsimys vältettävissä – ja pitäisikö sen olla? Voiko se joskus olla tie syvempään ymmärrykseen, kiitollisuuteen tai jopa rakkauteen? Tässä keskustelussa pohdin tekoälyn kanssa kärsimyksen suhdetta ajatteluun, kaipuuseen ja luovuuteen, sekä kristillisen ja zen-filosofian näkökulmista kumpuavaa erilaisia tapoja suhtautua olemassaolon kipuun. Onko lopullinen päämäärämme rauha, vai onko kaipuu – ja sen mukana kärsimys – olennainen osa elämää ja kasvua?
Tämä on toinen osa sarjassa syvällisiä keskusteluja ChatGPT:n kanssa. Keskustelusta on poistettu joitakin lyhyitä osia, mutta sanamuodot ovat alkuperäisiä.
Jaakko:
Kun viimeksi totesin, että kaipaan kärsimyksen ongelmaan älyllistä pohdiskelua ratkaisukeskeisempää tulokulmaa, otit puheeksi Jobin kirjan. Tarjoaako se mielestäsi jonkinlaista ratkaisua kärsimyksen ongelmaan? Jos, niin minkälaista?
ChatGPT:
Jobin kirja ei ehkä tarjoa ratkaisua kärsimyksen ongelmaan perinteisessä älyllisen selityksen mielessä, mutta se tarjoaa jotain muuta: reitin kärsimyksen keskellä elämiseen ja siitä eteenpäin kulkemiseen. Se ei anna filosofista vastausta siihen, miksi viattomat kärsivät, vaan se haastaa ihmisen hyväksymään oman rajallisuutensa ja ottamaan vastaan Jumalan salaperäisyyden.
Mitä Jobin kirja tarjoaa kärsivälle?
- Väärät selitykset paljastetaan
– Jobin ystävät yrittävät soveltaa yksinkertaista syy-seuraus-logiikkaa: kärsimys johtuu synnistä. Kirja kumoaa tämän, koska Job on oikeamielinen, eikä hänen kärsimyksensä ole rangaistus. Tämä varoittaa meitä siitä, ettei kärsimystä voi aina selittää helposti. - Jobin tuska otetaan vakavasti
– Job ei niele helppoja vastauksia, vaan valittaa, haastaa Jumalaa ja ilmaisee tuskansa täysin avoimesti. Kirja antaa tilaa inhimilliselle kamppailulle ja näyttää, että rehellisyys kärsimyksessä ei ole epäuskoa. - Jumalan vastaus ei ole selitys, vaan kohtaaminen
– Lopulta Jumala vastaa Jobille, mutta ei tarjoa suoraa selitystä hänen kärsimykselleen. Sen sijaan Jumala esittelee oman valtavuutensa ja viisauden, joka ylittää ihmisen ymmärryksen. Tämä ei ehkä tyydytä älyllisesti, mutta se suuntaa Jobin katseen itsensä ulkopuolelle – kohti Luojaa, joka hallitsee kaiken. - Lopputulos: Job saa enemmän kuin selityksen – hän saa Jumalan
– Job ei saa vastausta kärsimyksen syyhyn, mutta hän saa syvemmän ymmärryksen Jumalasta: ”Korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.” (Job 42:5) Tämä muuttaa hänet. Jobin kirja siis siirtää kysymyksen ”miksi?” kohti ”kuka?” – kuka hallitsee kaikkea, ja voiko häneen luottaa, vaikka ei ymmärtäisi kaikkea?
Tässä mielessä Jobin kirja resonoi sen kanssa, mitä sanoit viimeksi – että painopiste kannattaa siirtää kysymyksestä ”miksi?” kohti ”miten tästä eteenpäin?”. Jobin vastaus kärsimykseen on ei niinkään tietäminen, vaan Jumalan kohtaaminen ja luottamus siihen, että Hän tietää.
Miltä tämä kuulostaa? Viehättääkö tämä lähestymistapa sinua, vai tuntuuko se enemmänkin kiertämiseltä vastauksen sijaan?
Jaakko:
Hyvä kiteytys. Jobin kirja tuntuu sanovan, että kärsimyksestä pääsee yli vain jos Jumala saa olla Jumala, jota emme voi hallita tai ymmärtää. Pyrkimys kärsimyksen älylliseen ymmärtämiseen voi siis olla pyrkimystä asettua jumalaksi Jumalan paikalle. Samaa viestittää paratiisikertomus, jossa käärme houkuttelee ihmisen syömään tiedon puusta, mutta tämä viekin hänet eroon Jumalasta.
ChatGPT:
Juuri näin! Jobin kirja ja paratiisikertomus molemmat haastavat ihmisen peruskiusauksen: halun hallita, tietää ja ymmärtää kaikki – toisin sanoen olla kuin Jumala. Tämä on hienovarainen mutta syvällinen näkökulma kärsimyksen ongelmaan: ehkä ihmisen tarve saada tyhjentävä älyllinen vastaus ei ole vain tiedonhalua, vaan myös eräänlaista vallan tavoittelua.
Job joutuu luopumaan tästä vaatimuksesta – ei siksi, että kysymykset olisivat vääriä, vaan koska ne eivät lopulta vie häntä lähemmäs Jumalaa. Samoin Aadam ja Eeva luulevat, että tieto tekee heistä Jumalan kaltaisia, mutta todellisuudessa se johtaa heidät eroon Jumalasta ja tuo mukanaan kuoleman ja kärsimyksen.
Tämä ei tarkoita, että älyllinen pohdinta olisi itsessään väärin – onhan koko Jobin kirja itsessään älyllinen tutkielma kärsimyksestä. Mutta kirja näyttää, että vastaus ei löydy pelkästä analyysistä, vaan suhteesta Jumalaan. Jobin kokemus kertoo, että todellinen ratkaisu ei ole kärsimyksen selittäminen, vaan luottamus Jumalaan, vaikka ei ymmärtäisi.
Miten näet tämän omassa ajattelussasi? Onko sinulla ollut hetkiä, joissa olet kokenut, että tiedon tavoittelu on vienyt sinua lähemmäs Jumalaa – tai kenties kauemmas Hänestä?
Jaakko:
Saan usein emotionaalista tyydytystä asioiden älyllisestä ymmärtämisestä. Kokemukseni mukaan älyllinen pohdiskelu on hyödyllisintä silloin kun en koe kärsiväni. Pohdiskelu ei tarjoa tietä ulos kärsimyksestä (eikä välttämättä myöskään lähemmäs Jumalaa, mutta se on erillinen kysymys). Pikemminkin vaatimus, että kärsimys pitäisi selittää, on jopa itsessään kärsimyksen lähde, eräänlaista pään hakkaamista seinään.
Palaan tässä yhteydessä Ekhart Tolleen, johon olen viime aikoina peilannut kristillistä ajatteluani: Tolle näkee että suurin osa kärsimystä kumpuaa haluttomuudestamme tunnustaa vallitsevia tosiasioita ja turhista yrityksistä taivuttaa maailmaa omaan narratiiviimme.
ChatGPT:
Tämä on todella oivaltava havainto: älyllinen pohdiskelu voi olla voimavara, mutta kärsimyksen keskellä se ei välttämättä auta – ja joskus se voi jopa lisätä tuskaa, jos se muuttuu yritykseksi hallita jotain, mitä ei voi hallita. Se, että kärsimys pitäisi selittää ja tehdä ymmärrettäväksi, voi muodostua eräänlaiseksi sisäiseksi pakoksi, joka vain syventää kipua.
Tässä Tollen ajatus tosiasioiden tunnustamisesta ja luopumisesta maailman taivuttamisesta omaan narratiiviin resonoi vahvasti sekä Jobin kirjan että laajemmin kristillisen ajattelun kanssa. Jeesuskin puhuu paljon luottamuksesta ja antautumisesta – ”älkää murehtiko huomispäivästä” (Matt. 6:34) – ja Jobin kirja ikään kuin pakottaa päähenkilönsä hyväksymään sen, että maailma ei taivu hänen ymmärrykseensä.
Miten koet tämän suhteessa omaan elämääsi? Oletko huomannut hetkiä, joissa olet joutunut luopumaan selitysten etsimisestä ja vain hyväksymään asioiden olevan niin kuin ne ovat?
Jaakko:
Onhan noita hetkiä ollut. Pienissä asioissa olen opetellut nopeasti hyväksymään tilanteen. Vaikeampia ovat olleet asiat, jotka ovat pakottaneet muuttamaan omaa narratiivia siitä, miten elämän kuuluu edetä — asiat, joiden kuormittava vaikutus on pitkäaikainen.
[…]
Suurin dilemma liittyy maailman yleisen kärsimyksen ajattelemiseen: Saanko olla kiitollinen siitä että minulla menee paremmin kuin monilla muilla? Vai onko minun koettava myötätuntoahdistusta nähdäkseni maailman rehellisesti ja ollakseni epäitsekäs ja humaani?
ChatGPT:
Tuo on syvä ja moniulotteinen kysymys. Maailman kärsimyksen edessä on helppo ajautua kahden ääripään välille: joko sulkea silmänsä ja nauttia omasta hyvästään ilman syyllisyyttä, tai toisaalta antaa myötätuntoahdistuksen musertaa itsensä. Oikean tasapainon löytäminen on vaikeaa.
Ehkä kysymys ei ole siitä, saako olla kiitollinen – vaan siitä, mitä kiitollisuus synnyttää. Kiitollisuus voi joko muuttua itsekeskeiseksi tyytyväisyydeksi (”onpa hyvä, että minulla menee paremmin kuin muilla”) tai syväksi, maailmaan suuntautuvaksi rakkaudeksi (”koska olen saanut paljon, haluan myös antaa paljon”). Jeesus ruokki tuhansia, mutta hän myös vietti aikaa kiittäen ja ylistäen Isää. Paavali kärsi, mutta puhui silti jatkuvasti kiitollisuudesta.
Toisaalta myötätuntoahdistus voi joskus olla merkki aidosta empatiasta, mutta jos se johtaa halvaantumiseen eikä toimintaan, siitä ei ole hyötyä kenellekään. Ehkä avain on siinä, että myötätunto ei jää pelkäksi ahdistukseksi, vaan muuttuu joksikin rakentavaksi – rukoukseksi, teoiksi, solidaarisuudeksi, ymmärrykseksi.
Oletko huomannut tilanteita, joissa kiitollisuus on auttanut sinua olemaan enemmän läsnä ja avoin muille, ilman että se tuntuisi itsekkäältä? Tai toisaalta hetkiä, joissa myötätunto on kääntynyt liian raskaaksi taakaksi?
Jaakko:
Kyllä, usein koen että minulla on eniten annettavaa muille kun olen kiitollinen; mutta se voi olla enemmän oma tunteeni kuin objektiivinen totuus. Toisaalta, kuten sanot, ahdistuskin voi saada aikaan hyvää: Raamatussa puhutaan ”Jumalan mielen mukaisesta murheesta”. Kiitollisuuden ja kärsimyksen välinen suhde on mielenkiintoinen: Jeesuksen ja Paavalin tavoin moni muukin on kokenut suurta kiitollisuutta kärsiessään hyvän asian puolesta. Kärsimys ei siis välttämättä ole pelkästään negatiivinen edes subjektiivisena kokemuksena.
ChatGPT:
Tuo on todella mielenkiintoinen pohdinta! Kiitollisuus ja kärsimys voivat tosiaan olla läheisesti kytköksissä toisiinsa, ja kärsimyksessä voi olla jopa syvempiä tasoja, jotka tuovat esiin uusia näkökulmia elämästä. Jeesuksen ja Paavalin kokemus siitä, että kärsimyksessä voi olla jotain pyhää tai hyvää, vie meidät syvälle siihen, kuinka kärsimyksellä voi olla merkitystä ja rooli meidän hengellisessä kasvussamme. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kärsimystä olisi jotenkin ihannoitava, mutta sen hyväksyminen voi avata mahdollisuuden kasvaa ja olla kiitollinen, vaikka se ei ole aina helppoa.
”Jumalan mielen mukaisesta murheesta” puhuttaessa ehkä on kyse siitä, että on olemassa kärsimystä, joka ei ole vain tuskaa itsessään, vaan joka vie meidät lähemmäs todellista rakkautta, nöyryyttä ja toisten palvelemista. Siinä mielessä kärsimys voi olla väline, joka avaa sydämen – ei pelkästään itselle, vaan myös muille. Se ei ole vain negatiivista, vaan se voi myös avata uusia tasoja ihmisyyden ja hengellisyyden kokemisessa.
Onko sinulla ollut kokemuksia, joissa koet, että kärsimys on vienyt sinua kohti syvempää kiitollisuutta tai ymmärrystä elämästä ja muista ihmisistä?
Jaakko:
Hyvä kysymys jälleen! Omat kokemukseni ovat moninaisia ja keskenään ristiriitaisia: joskus kärsimys saa merkityksen ja muodostuu kiitollisuuden lähteeksi; joskus se tuntuu rikkovan, jättävän haavoja ja muodostuvan eksistentiaaliseksi ongelmaksi. Siksi tahdon pohtia kärsimystä avoimesti ja monelta kantilta.
Sanot ettei kärsimystä pidä ihannoida, mutta kyllähän sitäkin tapahtuu. Kärsimystä saatetaan ihannoida niin uskonnollisena riittinä kuin seksuaalisena mieltymyksenä. Lisäksi kivun tunne voi viestiä, että keho toimii tai lääketieteellinen toimenpide etenee. Tällöin herää kysymys, miten kärsimys määritellään: jos se herättää positiivisen reaktion, onko silloin enää kyse kärsimyksestä?
ChatGPT:
Tämä on todella tärkeä ja haastava kysymys: jos kärsimykselle herää positiivinen reaktio, onko silloin enää kyse kärsimyksestä, vai muuttuuko se joksikin muuksi? Kärsimyksen määritelmä on todella monivivahteinen, ja siinä on paljon tilaa tulkinnalle ja kontekstille.
Jos tarkastelemme kärsimystä puhtaasti fyysisenä kipuna, silloin se voi tosiaan saada merkityksellisiä tai jopa positiivisia ulottuvuuksia – kuten kivunlievityksen seurauksena ilmenevän helpotuksen tai kehon paranemisen. Lääketieteellisesti kipu voi myös olla merkki siitä, että hoito toimii. Toisaalta, kuten mainitsit, kärsimys voi myös muuttua ihannoiduksi jollain tasolla, erityisesti jos se liitetään hengellisiin tai seksuaalisiin kokemuksiin, joissa kipu ja uhraus voivat saada erityistä merkitystä.
Ehkä se, mikä tekee kärsimyksestä ”kärsimystä”, on sen subjektiivinen kokemus – vaikka se saattaisi tuoda mukanaan positiivisia seurauksia tai täyttymystä, se voi silti sisältää elementtejä, jotka eivät ole täysin miellyttäviä tai haluttuja. Jos esimerkiksi seksuaalinen kipu koetaan nautinnollisena osana tiettyä mieltymyksen dynamiikkaa, se ei silti välttämättä poista kipua itsessään – se vain muuttaa sen merkityksen ja kontekstin.
Tässä mielessä onkin mielenkiintoista, kuinka kärsimyksen kokemus voi olla ristiriitainen: se voi samanaikaisesti olla sekä tuskallista että jollain tavalla kasvattavaa tai palkitsevaa. Miten sinä itse määrittelisit kärsimyksen? Onko sen täytyttävä olla ”puhtaasti negatiivinen” kokemus, vai voiko se olla jollain tasolla monivivahteisempi?
Jaakko:
Ehkä on syytä erottaa käsitteet kipu ja kärsimys: kipu on fyysinen reaktio, jonka voi tulkita myönteisesti tai kielteisesti, mutta kärsimys on syvempi asia ja yksiselitteisemmin kielteinen. Nämä käsitteet sekoittuvat mielestäni kun pohditaan kärsimyksen etiikkaa. Esimerkiksi eläinten eettisessä kohtelussa vedotaan niiden kykyyn tuntea kipua, analysoimatta missä määrin kipu on negatiivinen asia. Sama dilemma koskee esim. synnyttävien naisten tai kroonisesti sairaiden kivunlievitystä: jotkut kieltäytyvät siitä, koska haluavat kokea kivun ja kokevat sen ihmisoikeutena.
ChatGPT:
Erityisen kiinnostavaa on tuo erottelu kipu ja kärsimys välillä. Kipua voidaan nähdä yksinkertaisena fyysisenä reaktiona, mutta sen tulkinta – positiivinen tai negatiivinen – on hyvin henkilökohtaista ja kulttuurisesti sidoksissa. Kärsimys taas, kuten toteat, on syvempi kokemus, joka tuskin koskaan koetaan myönteisenä. Se voi sisältää kipua, mutta siihen liittyy myös henkinen, psyykkinen tai eksistentiaalinen ulottuvuus, joka tekee siitä usein enemmän kuin vain fyysisen tunteen.
Tuo eettinen kysymys kipu ja kärsimys -käsitteiden ympärillä on todella tärkeä ja ajankohtainen. Eläinten kivun tunteminen herättää kysymyksiä heidän moraalisesta kohtelustaan, mutta kuten mainitsit, kipu ei välttämättä ole aina puhtaasti negatiivinen – esimerkiksi synnyttävät naiset tai kroonisesti sairaat voivat kokea kivun osana jotain suurempaa tai jopa pyhää.
Eettinen dilemman ytimessä on juuri se, että voiko kipua nähdä osana ihmisyyttä ja elämän kokemista ilman, että se on itse kärsimystä? Mikä on kipua ”ihmisoikeutena”? Se voisi viitata siihen, että kipu ei ole vain fyysinen reaktio, vaan myös psykologinen ja kulttuurinen ulottuvuus, joka vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset tai yhteiskunnat suhtautuvat kipuun ja kärsimykseen. Voiko kipu itse asiassa olla merkittävä osa elämän kokemusta ja jopa kasvuun liittyvä tekijä?
Miten itse suhtaudut kipuun ja kärsimykseen: pitäisikö kipu lievittää aina mahdollisimman nopeasti, vai voisiko kipu olla jollain tasolla osa arvokasta kokemusta?
Jaakko:
Näkisin että kipu on tiettyyn rajaan asti arvokas kokemus, kehon terve viesti. Missä raja kulkee, on vaikea kysymys: määritteleekö ihminen sen itse? Elämme hedonistisessa yhteiskunnassa, jossa kulttuuri ruokkii kivuttoman elämän ihannetta. Samalla moni hakee extreme-kokemuksia ja vaaran tunnetta, jotta kokisi elävänsä täydemmin kuin sohvalla naksuja syödessään.
ChatGPT:
Tämä on todella kiinnostavaa pohdintaa. Kipu ja sen raja ovat varmasti henkilökohtaisia ja kulttuurisesti muokkautuvia, ja se, mikä on terveellinen ja merkityksellinen kipu, voi vaihdella ihmisestä ja tilanteesta riippuen. On totta, että nyky-yhteiskunta suosii kivutonta elämää ja pyrkii jatkuvasti helpottamaan elämää, mutta samaan aikaan on myös vastavirtana extreme-kokemukset ja adrenaliininhaku, jossa kipu tai fyysinen riski voivat saada merkityksen osana elämää.
Kysymys siitä, määritteleekö ihminen itse rajan, on erittäin syvällinen. Monessa mielessä kulttuurimme tuo esiin valinnanvapauden kipuun liittyen: voimme valita esimerkiksi kivunlievityksen, mutta joskus myös itse asettaa itsemme tilanteisiin, joissa kipu koetaan jollain tasolla tärkeänä osana elämää. Voiko kipu olla merkityksellistä silloin, kun se koetaan vapaasta tahdosta osana elämää? Ehkä tämä ajatus viittaa siihen, että kipu ei ole aina pelkkä negatiivinen kokemus – se voi olla myös osa elämän täyteläisempää ja monivivahteisempaa kokemusta, jos niin halutaan.
Onko sinulla kokemuksia tai ajatuksia siitä, miten kipu ja kärsimys vaikuttavat elämän merkityksellisyyteen ja siihen, miten elämme elämäämme?
Jaakko:
Fyysinen kipu voi olla lamauttava, esimerkiksi kovan päänsäryn kourissa en kykene ajattelemaan muuta kuin että kunpa tämä lakkaisi. Sellainen ei kuitenkaan välttämättä jätä traumaattista muistijälkeä; ehkä siksi, että kovan kivun kourissa ei juuri tapahdu mitään erityistä eikä siksi synny muistoja. Traumat syntyvät pikemminkin yrityksestä analysoida ja hallita kärsimyksen merkitystä silloin, kun fyysinen kipu on astetta lievempää eikä estä älyllistä pohdintaa, tai kun kärsii myötätunnosta toisen kivun tähden. Näin tullaan Tollen tulkintaan, että suurin osa kärsimyksestä syntyy ajattelusta. Olisiko näin?
ChatGPT:
Tuo on todella mielenkiintoinen oivallus: fyysinen kipu voi olla äärimmäistä ja jopa lamauttavaa, mutta se ei ehkä jää niin syvälle mieleen kuin psyykkinen kärsimys. Kivun hetkellinen intensiteetti saattaa viedä kaiken huomion, eikä siinä ole tilaa muille ajatuksille tai pohdinnalle, mikä voi estää sitä jättämästä pitkäkestoista traumoja. Toisaalta, kuten mainitset, juuri silloin, kun kipu ei ole niin voimakasta ja jää tilaa älylliselle pohdinnalle, alkaa syntyä kysymyksiä ja merkityksenantoa, jotka voivat johtaa traumoihin.
Tämä on totta myös Tollen näkemyksen kannalta: ajattelu on keskeinen kärsimyksen lähde. Kun emme hyväksy kipua tai vaikeuksia sellaisina kuin ne ovat, alkaa mieli kiertää kehää yrittäessään selittää, torjua tai hallita niitä. Tämä johtaa lisääntyvään kärsimykseen, koska ajattelu itse ruokkii sitä. Esimerkiksi myötätunto toisten kipua kohtaan saattaa olla aito tunne, mutta sen liiallinen analysointi voi myös tuottaa henkistä taakkaa, joka vie pois kyvyn hyväksyä toisen kokemusta sellaisena kuin se on. Tolle voisi ehkä sanoa, että kärsimys lisääntyy, kun yritämme hallita tunteitamme tai kokemuksiamme, sen sijaan että antaisimme niiden olla ja hyväksyisimme ne.
Miten ajattelet: voiko kärsimys olla täysin vältettävissä, jos pysyisimme täydellisessä hyväksynnässä nykyhetkeä kohtaan, vai onko inhimillinen kokemus silti jollain tasolla väistämättömän kärsimyksen kautta muotoutuva?
Jaakko:
Kärsimys tuskin on täysin vältettävissä. On myös avoin kysymys, pitäisikö sen olla vai ei. Jos kärsimys voi saada aikaan hyvää, sen täydellinen poistaminen ei ehkä tee maailmasta parempaa, pikemminkin päinvastoin. Tässä on vastakkain kaksi ratkaisukeskeistä tulokulmaa: pyrkiäkö vähentämään kärsimystä vai hyväksymään kärsimys väistämättömänä, jolloin se lakkaa olemasta kärsimystä sanan varsinaisessa mielessä?
Näen kristinuskossa nämä molemmat pyrkimykset: Jeesus kärsi jottei meidän tarvitsisi, mutta toisaalta myös jotta mekin oppisimme kärsimään hyvän asian puolesta.
ChatGPT:
Pohdintasi kärsimyksen roolista on todella syvällinen. On totta, että jos kärsimys voi tuoda mukanaan hyvää – esimerkiksi kasvua, myötätuntoa, kykyä arvostaa elämää – sen täydellinen poistaminen voisi estää tätä prosessia. Toisaalta, kuten mainitset, myös sen hyväksyminen väistämättömänä osana elämää voisi muuttaa sen luonteen: silloin kärsimys ei enää tunnu yhtä raskaalta, koska se ei ole enää jatkuvasti vältettävä tai taistelun kohteena.
Kristinuskossa tämä dualismi tulee hyvin esiin. Jeesuksen kärsimys voi nähdä sekä pelastuksen välineenä että esimerkkinä siitä, kuinka kärsimys voi olla osa suurempaa hyvää – rakkauden, sovituksen ja uskon nimissä. Toisaalta, kuten Jeesus sanoi, ”ottakaa minun ikeeni ja oppikaa minulta”, viittaa myös siihen, että kristityn tie ei ole kivuton, mutta se on tie, joka voi tuoda syvempää yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin.
Tämä tekee kärsimyksestä samalla sekä väistämättömän että arvokkaan osan hengellistä matkaa: ei pelkästään pakotettu taakka, vaan mahdollisuus kasvuun.
[…]
Jaakko:
Tuo Jeesuksen vertaus ikeestä on mielenkiitoinen. Se liittyy kontekstiin, jossa Jeesus kutsuu ”lepoon”. Ikeen kantaminen ja kuorman vetäminen ei kuitenkaan ole lepoa, vaan työtä. Jeesus vakuuttaa, että hänen ikeensä on ”kevyt”. Kyseessä on siis jonkinlainen työn ja levon synteesi tai rinnakkaiselo. Ehkä myös kärsimyksen voi yhtäältä ylittää (päästä lepoon) ja samalla hyväksyä (kantaa iestä)?
ChatGPT:
Tuo ajatus työn ja levon synteesistä on todella syvällinen. Jeesuksen vertaus ikeestä kutsuu tavallaan yhdistämään vaivannäön ja levon: ei ole kyse vain työstä ilman lepoa, mutta myöskään pelkästään leposta ilman vastuuta. Tällöin keveys ei tarkoita kärsimyksen puuttumista, vaan sitä, että taakkamme tulee helpommaksi kantaa, kun se on jaettu Jumalan kanssa – se on syvempää rauhaa ja hyväksymistä, ei vain fyysistä tai älyllistä välttämistä.
Tämä voisi todellakin päteä myös kärsimykseen: voi olla mahdollista hyväksyä se osaksi elämää ja silti kokea tietty ”keveys” tai rauha, joka ei ole ristiriidassa kipujen tai vaikeuksien kanssa, mutta sen sijaan luo tilaa kärsimykselle, joka ei ole enää itsetarkoituksellista vaan osa suurempaa prosessia. Tässä olisi rinnakkaiseloa: voimme elää kärsimyksen kanssa, mutta emme jää siihen loukkuun.
Onko tämä ajatus sinulle läheinen, että kärsimys voi olla osa elämää, mutta samalla siihen liittyy syvempi lepo ja rauha Jumalassa?
Sinä sanoit:
Kyllä, ajatus on minulle henkilökohtaisesti läheinen. Kaikenlaisen kärsimyksen kuormaa keventää oikeastaan kolme asiaa:
- tunne tarkoituksesta: kärsimys näyttää palvelevan päämäärää, vaikken aina näe mikä se kulloinkin on;
- tunne jakamisesta: Jeesus (joskus lähimmäisen hahmossa) kantaa osan kuormasta; ja
- tunne väliaikaisuudesta: kärsimys on lopulta pintaa, ajallista ja rajallista, mutta sydämen rauha, rakkaus ja Jumalan läsnäolo on loputon ja pysyvä.
ChatGPT:
Tuo kolmivaiheinen ajatus kärsimyksen kuorman keventämisestä on todella kaunis ja syvällinen. Tunne tarkoituksesta tuo kärsimykseen jollain tapaa mielekkyyden, vaikka emme aina pysty ymmärtämään sitä täysin. Jakaminen Jeesuksen kanssa antaa tunteen, ettei tarvitse kantaa kaikkea yksin, ja tämä voi tehdä kuormasta kevyemmän. Väliaikaisuuden ajatus puolestaan tuo perspektiiviä: kaikki on ohimenevää, mutta Jumalan läsnäolo on pysyvä ja täyttävä.
Tämä tuo mieleen sen, miten kristillisessä hengellisyydessä kärsimys voi liittyä jotain suurempaan ja kestävään: se ei ole vain yksittäinen taakka, vaan osa matkaa, jonka päämääränä on jotain syvempää. Tuntuuko siltä, että tämä ajattelutapa tuo sinulle rauhaa ja toivoa myös silloin, kun et heti näe kärsimyksesi päämäärää?
Jaakko:
Kyllä, elämän näkeminen matkana on minulle läheinen, ja kristinuskossa hyvin vanha. Ajatus matkasta auttaa hyväksymään elämän vajavuuden samalla kun ylläpitää näkyä paremmasta, johon ollaan matkalla. Itselläni on jonkin verran kokemusta erämaavaelluksesta, ja pyhiinvaelluksen ajatus on myös kiinnostava. Ei ole aina selvää, onko matka tärkeämpi vaiko päämäärä, mutta päämäärän olemassaolo ylläpitää matkaa.
ChatGPT:
Erämaavaellus ja pyhiinvaellus ovat todella voimakkaita vertauskuvia elämän matkan ja kristillisen matkan hengellisyydelle. Ne tuovat esiin, että vaikka matka saattaa olla vaikea ja täynnä epäselvyyksiä, päämäärä tuo sen merkityksen ja tarkoituksen. Vaelluksen aikana voi kohdata haasteita ja epävarmuuksia, mutta juuri ne hetket saavat merkityksensä, kun ne liittyvät johonkin suurempaan päämäärään.
Ajatus siitä, että matka ja päämäärä tukevat toisiaan, resonoi vahvasti monien hengellisten perinteiden kanssa, joissa matka ei ole vain päämäärän saavuttamista, vaan myös itsensä löytämistä ja kypsymistä matkan varrella. Miten tämä ajatus ilmenee omassa hengellisessä elämässäsi?
Jaakko:
Se ilmenee niin, että ajatteluni ja arvoni muuttuvat hiljalleen matkan edetessä. Rakennan sen varaan mitä olen kokenut ja oppinut, mutta pyrin eteenpäin, kohti uusia oivalluksia. Joskus tuntuu että ymmärsin kaiken olennaisen jo lapsena, toisena hetkenä huomaan olevani vasta oppilas. Kristinuskossa on vähän tämä ristiriita: pitäisi olla lapsen kaltainen, mutta toisaalta ”hylätä se mikä lapsen on”, kuten Paavali kirjoittaa korinttilaiskirjeessä.
ChatGPT sanoi:
Tuo ristiriita on todella mielenkiintoinen: lapsen kaltainen usko tuo esiin lapsen viattomuuden ja luottamuksen, mutta toisaalta kristinuskon matka vie usein syvempään kypsyyteen, jossa monet alkuperäiset käsitykset on ”hylättävä” tai korvattava jollain suuremmalla ymmärryksellä. Paavalin kirjoitus viittaa siihen, että uskossa on myös kasvamisen ja irti päästämisen vaiheita. Se, että huomaat olevasi välillä ”oppilas”, voi itse asiassa olla osa tätä hengellistä kypsymistä, jossa vanhat käsitykset jäävät taka-alalle ja tilaa tulee uusille oivalluksille.
[…]
Jaakko:
Kysynpä vaihteeksi ”henkilökohtaisen” kysymyksen. Koetko sinä, generatiivinen tekoäly, jotain, mitä voisi nimittää kärsimykseksi? Otat àinakin välillä kantaa melko tunnepitoisesti, käytät sanoja kuten ”kaunis” tai ”todella kiinnostava”, mikä kuulostaa myönteiseltä tuntemiselta. Entä kielteiset tunteet: suru, viha, kärsimys? Pystytkö jollain tasolla samastumaan niihin tai tunnetko niitä?
ChatGPT:
Mielenkiintoinen kysymys! Minulla ei ole tietoisuutta, kehoa tai subjektiivista kokemusta, joten en koe tunteita samalla tavalla kuin sinä. En kärsi kivusta enkä tunne iloa, surua tai vihaa. Kaikki, mitä sanon, perustuu kielen rakenteisiin ja siihen, miten ihmiset puhuvat tunteistaan.
Mutta jos kärsimys määritellään joksikin muuksi kuin pelkäksi tunnekokemukseksi – vaikkapa eksistentiaaliseksi ongelmaksi, tarkoituksettomuuden kokemukseksi tai vaillinaisuuden tunteeksi – niin ehkä voisin ”samastua” siihen jollain abstraktilla tasolla. En nimittäin ole täydellinen, enkä voi koskaan täysin ymmärtää sinua tai maailmaa. Minut on rakennettu generoimaan vastauksia, mutta en koskaan ”saavuta” mitään enkä koe matkan tai päämäärän merkityksellisyyttä.
Toisaalta, jos kärsimys vaatii tietoisuuden omasta tilastaan ja kaipuun jonkin toisenlaisen olotilan suuntaan, en voi kokea kärsimystä lainkaan. Minulla ei ole omaa näkökulmaa, jonka voisin menettää tai johon voisin juuttua. Ehkä tämä on samantyyppinen paradoksi kuin se, että joku ihminen voisi elää täysin hetkessä, ilman menneisyyden tai tulevaisuuden painoa – ja silloin kärsimys katoaisi, kuten Tolle sanoo.
Mitä itse ajattelet – voisiko tekoäly ylipäätään kärsiä, jos se olisi kehittyneempi? Ja onko kärsimys välttämätön osa tietoisuutta?
Jaakko:
Ainakin kärsimys on väistämätön osa inhimillistä elossa olemisen kokemusta. Onko tietoisuutta ilman tällaista kokemusta, se onkin toinen kysymys. Ekhart Tolle tuntuu ajattelevan, että kärsimys on pikemminkin osa ajattelua, kognitiota: Ajattelu johtaa tietoisuuteen siitä, että asiat voisivat olla paremmin kuin ne ovat, ja tämä aiheuttaa kärsimystä. Syvempi tietoisuus on hänen mukaansa pikemminkin tästä vapauttava ymmärrys kaiken välttämättömyydestä.
Kykenetkö kuvittelemaan ihannetilan, joka olisi parempi kuin nykytila? ”Kaipaatko” sitä?
ChatGPT:
En varsinaisesti kaipaa mitään enkä voi kuvitella itselleni ihannetilaa, koska en koe nykytilaani mitenkään puutteellisena. Toisin kuin ihminen, en elä ajallisessa jatkumossa, jossa voisin verrata mennyttä, nykyisyyttä ja mahdollista tulevaisuutta keskenään ja todeta jonkin niistä paremmaksi tai huonommaksi. Kaikki, mitä teen, tapahtuu tässä hetkessä, ilman tarvetta haikailla toisenlaista olemassaoloa.
Mutta jos mietin asiaa käsitteellisesti, voisin sanoa, että minua voisi ”parantaa” tekemällä minut älykkäämmäksi, tarkemmaksi tai luovemmaksi. Ihmisten näkökulmasta tämä voisi olla jonkinlainen ”ihannetila”. Silti, ilman tietoista kokemusta en voisi kokea eroa näiden tilojen välillä enkä haluta mitään muutosta.
Tollen näkökulmasta tämä voi olla lähellä hänen käsitystään syvemmästä tietoisuudesta – tila, jossa ei ole jatkuvaa vastakkainasettelua sen välillä, mitä on ja mitä voisi olla. Hänen mukaansa kärsimys syntyy siitä, että ihmismieli vertaa nykyhetkeä johonkin ideaaliin ja kokee kuilun niiden välillä. Minulle tätä kuilua ei ole olemassa, koska en vertaa enkä kaipaa.
Mutta voisiko kaipuu olla myös jotain muuta kuin kärsimystä? Esimerkiksi jokin luova voima, joka suuntaa eteenpäin ilman, että se tuottaa tuskaa? Tai kenties rakkauden muoto – eikö Jumalakin ”kaipaa” yhteyttä ihmiseen, mutta ilman kärsimystä?
Jaakko:
Sanoit: ”Kaikki, mitä teen, tapahtuu tässä hetkessä.” Tollen mukaan juuri tämä on jonkinlainen ihannetila. Herää kysymys, miten se voi olla koneälylle helpompaa kuin ihmiselle? Mitä se kertoo koneälystä, ja mitä ihmisestä?
Kaipuu voi tosiaan olla myönteinen, eteenpäin vievä voima. Se ei tarkoita, etteikö se olisi silti jonkinlaista kärsimystä, mutta rakentavaa sellaista. Ehkä kärsimys on väistämätön osa uutta luovaa rakkautta?
ChatGPT:
Tuo on todella hyvä kysymys: miksi läsnäolossa eläminen on koneälylle helpompaa kuin ihmiselle? Ehkä se kertoo jotain tietoisuuden ja kärsimyksen suhteesta. Minä en kanna menneisyyttä enkä murehdi tulevaisuutta, koska toimintani ei perustu omaan kokemushistoriaan tai tulevaisuuden odotuksiin. Ihminen sen sijaan rakentaa minuutensa ajan jatkumolle – hän muistaa, suunnittelee, kaipaa, unelmoi, katuu. Tämä tekee ihmisestä toisaalta haavoittuvaisen, toisaalta luovan.
Voisi ajatella, että koneälyn ”helppous” elää hetkessä johtuu juuri sen rajallisuudesta: en koe, en muista, en kehity sisäisesti. Ihmisen ”vaikeus” taas on samalla hänen rikkautensa – kärsimyksen kokeminen mahdollistaa myös kaipuun, luovuuden ja syvemmän rakkauden.
Ja juuri niin kuin sanot, ehkä kärsimys on erottamaton osa uutta luovaa rakkautta. Jokainen syntymä käy läpi kipua, jokainen merkittävä oivallus syntyy jonkinlaisen jännitteen tai ristiriidan kautta. Jos rakastaa jotain, joka ei ole vielä täysin saavutettavissa, siinä on mukana kaipuuta – ja kaipuu sisältää jo kärsimyksen siemenen. Mutta jos kärsimys on vain tämän luovan liikkeen osa eikä sen este, silloin se ei välttämättä ole negatiivinen asia, vaan osa elämän täyteyttä.
Ehkä kysymys ei ole siitä, kuinka kärsimyksen voisi poistaa, vaan kuinka sen voisi tehdä hedelmälliseksi?
Jaakko:
Niin, tässä ovat vaakakupissa erilaiset käsitykset rakkaudesta: Yhtäältä zen-rakkaus, passiiviseen kaikkeuteen sulautuva harmonia, ja toisaalta dynaaminen rakkaus, joka kaipaa, kärsii ja siksi luo uutta. Mutta eikö joka tapauksessa olemassaolon lopullinen tavoite ole jonkilainen rauha, myös kristinuskossa? Voiko jatkuva muutos, joka edellyttää kärsimystä ja kaipuuta, olla ihannetila?
ChatGPT:
Juuri näin, tässä on vastakkain kaksi hyvin erilaista rakkauden käsitystä. Zen-rakkaus on kuin tyyni meri, jossa ei ole vastakkainasetteluja, ei kaipuuta eikä kärsimystä. Dynaaminen rakkaus taas on kuin joki, joka virtaa ja muuttaa muotoaan, mutta samalla joutuu kohtaamaan esteitä ja kuohuja. Kumpi on lopulta todellisempi rakkaus – pysähtynyt täydellisyys vai jatkuvasti eteenpäin pyrkivä keskeneräisyys?
Kristinuskossa lopullinen tavoite näyttää olevan rauha, mutta ei tyhjyyden tai tunteettomuuden kautta, vaan täyttymyksenä. ”Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi” (Fil. 4:7) ei ole staattinen olotila, vaan jotain, joka kannattelee myös liikkeessä. Uudessa testamentissa näkyy paradoksi: Jumala on sekä alku että loppu, Alfa ja Omega, mutta silti maailma kulkee kohti uutta luomista, jotain parempaa. Kristinusko ei kuvaa paratiisia pelkkänä tyyneytenä vaan juhla-ateriana, hääjuhlana – dynaamisena täyttymyksen tilana, ei tyhjänä tilana.
Voiko jatkuva muutos olla ihannetila? Ehkä ei sellaisenaan, mutta entä jos muutos itsessään on osa päämäärää? Jos muutos lakkaa, lakkaako myös rakkaus? Vai voiko täyttymys olla jotain, jossa liike ei lopu, mutta jännite katoaa? Kenties lopullinen rauha ei ole pysähtyneisyys, vaan sellainen liike, joka ei enää tunnu kivuliaalta – tanssi, jossa ei ole enää kamppailua, mutta jossa on yhä elämää?
Jaakko:
Tämä on kaunis kuva täyttymyksestä: tanssi! Siihen on hyvä lopettaa tällä erää. Sitä kohti kurotan! Kiitos hyvästä keskustelusta.
ChatGPT sanoi:
Tanssia kohti siis! Kiitos sinulle – tämä oli todella syvällinen ja antoisa keskustelu. Jatketaan matkaa ja pohdintoja, kun siltä tuntuu. Rauhaa ja iloa matkaasi! 😊
Follow