Huomautus: toisin kuin huolimaton lukija saattaa erehtyä luulemaan, tämä kirjoitus ei sisällä eettistä kannanottoa mihinkään seksuaalisuuden ilmenemismuotoon. Eettisiä kannanottoja kyllä. (Tämän disclaimerin tarkoitus on myös herättää mielenkiintosi.)

Onko tiede arvoneutraalia? Onko tiedemiehen tehtävä ajatella ennakkoluulottomasti ja onko hänellä siihen todellista mahdollisuutta? Ehkä kuiva kysymys, mutta havainnollistetaanpas käytännön esimerkillä.

Professori Tapio Puolimatka Jyväskylän yliopistosta julkaisi kirjoituksen, joka aiheutti jonkinasteisen mediakohun. Kirjoituksessaan hän käsittelee seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvien lakimuutosten taustalla olevaa arvomurrosta yhteiskunnassa ja pohtii, voisiko prosessi jollain aikavälillä johtaa pedofilian laillistamiseen. Hän pitää tällaista kehitystä loogisena seurauksena siitä, seksuaalisuuden eri muotoja on alettu tarkastella synnynnäisinä ominaisuuksina, joiden toteuttamiseen ihmisillä on perustavaa laatua oleva oikeus.

Yliopisto sanoutui kirjoituksesta irti. Rehtorin mukaan kirjoitus ei edusta ”yliopiston arvomaailmaa”. Mikä tämä arvomaailma oikein on ja kenellä on oikeus se määritellä, sitä ei täsmennetty. Puolimatkan väitteitä ei edes pyritty järjestelmällisesti kumoamaan. Irtisanoutuminen ei ollut tieteellinen kannanotto, pikemminkin populistinen tiedote. Sen tarkoituksena ei ollut niinkään edistää tieteellistä keskustelua kuin rauhoittaa mediaa.

Puolimatkan kirjoitus ei sekään ole varsinaisesti tieteellinen. Se on julkaistu leimallisesti konservatiivisessa vastamediassa. Se on yksipuolinen ja syyllistyy ns. kaltevan pinnan argumentointiin. Mutta silti se on kiihkoton ja asiallinen. Puolimatka siteeraa useita tutkimuksia ja julkaisuja hypoteesinsa tueksi. Hän ei itse ota suoraan kantaa, vaan antaa esittelemänsä aineiston puhua puolestaan. Artikkeli on siis paljon arvoneutraalimpi kuin rehtorin kannanotto, joka vetoaa epämääräisesti yliopiston oletettuun yhteiseen ”arvomaailmaan”.

Arvoneutraali on oikeastaan väärä termi. Oikea sana on ”arvovapaa”, jos on uskominen Aku Visalaa. Kolumnissaan hän tekee eron näiden kahden välillä:

(1) Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.

(2) Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta.

Jos Puolimatka olisi kirjoittanut samasta aiheesta tiukasti tieteen kriteerien mukaisen tutkimuksen esitetystä aiheesta, se olisi arvovapaa. Ei kuitenkaan arvoneutraali – jos siinä esitetyt väitteet uhkaavat enemmän joidenkin maailmankatsomusta kuin toisten.

Kohuhan syntyi siksi, että perustavaksi koettua arvomaailmaa koettiin uhattavan. Kuitenkin Puolimatka toi lähinnä esiin faktoja; niitä ei kuitenkaan olisi saanut esittää. Vallitseva mielipide on että homous ja transsukupuolisuus on normaalia mutta pedofilia rikollista ja/tai sairasta. Suuri yleisö tahtoo nähdä nämä arvot kiveen hakattuina ja kieltäytyy näkemästä, että sama arvomuutos, mikä on tapahtunut ensinmainittujen kohdalla, voisi tapahtua myös viimemainitun suhteen. Jos homous oli ennen rikollista ja nyt normaalia, loogisesti ajatellen myös pedofilia voi muuttua normaaliksi.

Ei tietenkään ole ilmeistä että käy ja harvojen mielestä toivottavaa. Silti tätä uhkaa (tai mahdollisuutta) pitäisi olla lupa pohtia. On aina vaarallista ja huolestuttavaa, kun tiettyjä keskustelunaiheita tai mielipiteitä julistetaan kielletyiksi. Juuri niihin tulisi kiinnittää huomiota, sillä ne kertovat mitä pakenemme.

Ehkä kohua pahensi se, että Puolimatka heitti soppaan myös eläimiin sekaantumisen ja nekrofilian. Senkin hän teki viileän analyyttisesti. Hän kirjoittaa:

– Filosofi Roger Scruton (2006: 295−298) pitää pedofiliaa eläinten sekaantumisen ja nekrofilian kaltaisena sikäli, että kaikissa näissä vaihtoehdoissa seksuaalisen halun kohteena on jokin sellainen (eläin, kuollut ruumis, lapsi), jota aikuinen voi hallita. ”Eläimiin sekaantujan ja nekrofiilin tavoin pedofiili ei pysty antautumaan toisen näkökulman täydelle haasteelle, vaan hänen täytyy rajoittaa huomionsa siihen, mitä hän voi myös kontrolloida.”

Scrutonin huomio on mitä tärkein, ja koskettaa nykyistä ymmärrystä seksuaalisuudesta laajemminkin.

Kun seksuaalisuutta käsitellään ensi sijassa yksilön oikeutena, siitä katoaa mielestäni jotain olennaista. Keskinäisen jakamisen ja mystisen yhtymisen näkökulma hämärtyy tai katoaa. Pelkään pahoin että näin käy usein myös ns. normaaleissa heterosuhteissa. Ilmiö ei ole uusi; muutos on lähinnä siinä, että kun ennen miehet yleensä esineellistivät naisia, nyt tapahtuu myös päinvastaista. Yhä useammin ei edes vaivauduta esineellistämään ihmistä, vaan koko suuntautuminen kohdistuu esineisiin tai robotteihin. Ero pedofiilin ja normaalina pidetyn välillä ei ehkä olekaan kovin suuri.

Vai onko? Miksi pedofilia herättää niin voimakkaita negatiivisia tunteita muuten niin suvaitsevassa yhteiskunnassamme? Asiaa selittävät mielestäni kaksi pitkän aikavälin kehityslinjaa.

Ensinnäkin, lapsia pyritään koko ajan enemmän suojelemaan kaikelta pahalta. Prosessi sai alkunsa 1800-luvulla porvariston keskuudessa, sitä ennen lastensuojelu nykymerkityksessä oli tuntematon käsite. Nykyään lapsuus romantisoidaan ja onnellisen lapsuuden vaalimisesta on tullut aikuisten moraalisen selkärangan mitta. Näin huomio siirretään pois aikuisten keskinäisistä ongelmista ja ajatellaan, että kunhan lapsia suojellaan niin kaikki on pohjimmiltaan hyvin. Jeesuksen sanat lasten kaltaisesta taivasten valtakunnasta luetaan siis valikoiden: lasten annetaan tulla oletettuun paratiisiin, mutta itse kieltäydytään olemasta lasten kaltaisia.

Toinen kehityslinja on arvorelativismi yleensä ja seksuaalinen vapautuminen erityisesti. Menneiden sukupolvien seksuaalinormit on leimattu kehityksen jarruiksi ja tosi ihmisyyttä rajoittaviksi. Kehityksen katsotaan vääjämättä vievän kohti yhä monipuolisempaa seksuaalisuuden ymmärtämystä, jossa ketään ei tuomiota siitä mitä hän himoitsee.

Paitsi pedofilien kohdalla. Siinä nämä kaksi palvottua arvoa, lastensuojelu ja seksuaalioikeudet, törmäävät kiusallisella tavalla. Tasa-arvoisen avioliittolain kohdalla lapsinäkökulma vielä ohitettiin melko suruttomasti, mutta tässä tuntuu menevän raja. Rajaa ei ainoastaan epäröidä ylittää, sitä ei uskalleta nähdä, koska se suhteellistaa sateenkaariliikkeen kaikkivoipaisen agendan.

Muuten moninaisuutta erittelevä sateenkaariyhteiskunta ei suostu erittelemään pedofilian eri näkökohtia. Ei ajatella, että Neitsyt Maria oli todennäköisesti vasta kaksitoistavuotias ollessaan 30-vuotiaalle Joosefille kihlattu, siihen aikaan se oli normaalia. Ei nähdä, että lapsen ja aikuisen raja on aina häilyvä ja kulttuurisidonnainen ja että aikuinenkin on aina myös lapsi. Ei muisteta, että 1970-luvulla eräät vihreän liikkeen pioneerit kampanjoivat avoimesti pedofilian laillistamiseksi mm. Saksassa, eikä sitä siihen aikaan pidetty paljoa oudompana kuin homoseksuaalien oikeuksien puolustamista. Ei, pedofilian kohdalla sateenkaari on mustavalkoinen.

Mihin olemme sitten menossa? Mihin pitäisi olla? En oikein tiedä. Sen vain tiedän, että nyky-yhteiskunta on hyvin ristiriitainen ja sokea omalle muuttuvaisuudelleen. Eri tavoin ajattelevat uskovat omiin kupliinsa eivätkä näe, että johonkin suuntaan liikutaan väistämättä ja ehkä nopeastikin.

Puolimatkan missiona tuntui olevan erityisesti lasten suojeleminen heidän lisääntyvältä seksuaalistamiseltaan – sinänsä melko sovinnainen tavoite. Artikkeli luettiin kuitenkin homoseksuaalien mustamaalaamisena vertaamalla heitä pedo- ja nekrofiileihin.

Aina on joku ryhmä, jota yhteiskunnassa on lupa pitää ali-ihmisinä ja johon vertaaminen koetaan loukkaavaksi.

Pedofilien lisäksi sellainen ryhmä ovat esim. vähä-älyiset. Lukihäiriöitä ei enää kuulemma saa erehtyä pitämään vähä-älyisyytenä, muuten paljastaa keskiaikaiksen arvomaailmansa. Mikä helpotus lukihäiriöisille; vähä-älyisistähän ei ole niin väliä, heitä saakin haukkua. Vammaiset ovat vähän siinä rajalla: yhtäältä hyväksyttävää erilaisuutta, toisaalta loukkaava vertauskohta monelle.

Tasa-arvo on tässä syntisessä maailmassa ei toteudu, koska me tarvitsemme aina pahiksia, syntipukkeja – kääntämään huomion pois siitä, mikä itsessämme on vikana.

Paitsi että meillä on Jeesus, tosi syntipukki. Hän kantoi kaiken pahan, joten sitä ei tarvitse sälyttää kenenkään muun päälle. Oikein ymmärrettynä se tarkoittaa, että meillä on varaa olla tuomitsematta ketään. Toisaalta meillä on velvollisuus tuomita kaikki, toiset ja itsemme, tasaveroisesti syntisinä ja armoa tarvitsevina. Niin kauan kuin meillä on tarve ylläpitää jakoa hyviksiin ja pahiksiin, emme ole vielä päässeet Kristuksen tuntemisen täyden iän määrään.

En minäkään ole. Myönnän avoimesti, että minun on vaikea hyväksyä pedofiileja. Myönnän myös, että tämän tunnustaminen on helppoa ja tuntuu farisealaiselta, koska näin määrittelen itseni turvallisuushakuisesti osaksi valtavirtaa. Jumala minua armahtakoon, etten tekisi niin aina ja kaikissa asioissa.

Follow