Kuulin tapauksesta, jossa suomalainen pariskunta ja italialainen mies toivat Suomeen laitonta alkoholikuormaa. Kun salakuljetus uhkasi paljastua sataman tullissa, he kaikki pelästyivät, mutta eri syistä. Italialainen mies pelkäsi joutuvansa vaikeuksiin Suomen viranomaisten kanssa, suomalainen nainen pelkäsi mitä hänen ystävänsä ajattelevat jos kuulevat asiasta – ja tämän mies pelkäsi menettävänsä viinat.
Ihmiset noudattavat lakia (tai rikkovat sitä) hyvin monenlaisista syistä. Monissa maissa keskeinen motiivi lain noudattamiseen on rangaistuksen pelko. Pohjoismaissa lainkuuliaisuus on monelle periaatekysymys: lakia noudatetaan, koska niin kunnon ihmiset tekevät. Tällainen sisältä ohjautuva lainkuuliaisuus on yhteiskuntamme vahvuus ja hyvinvointimme kulmakivi. Viranomaiset ja kansalaiset voivat luottaa siihen, että he ovat pääsääntöisesti samalla puolella.
Kolikon toinen puoli on, että lainkuuliaisessa yhteiskunnassa raja hyvisten ja pahisten välillä on turhankin jyrkkä. Rikollisen leiman saa helposti ja siitä on vaikea tai mahdoton päästä myöhemmin irti. Tällaista kahtiajakoa ei synny sellaisissa maissa, joissa ihmisten oletetaan rikkovan lakia jos siitä on hyötyä ja kiinnijäämisen riski on pieni. Raadollinen ihmiskuva on suvaitsevaisempi, rikolliset eivät erotu joukosta epäihmisinä.
Rikoksesta seuraa rangaistus. Rangaistus ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite. On olemassa erilaisia eettisiä teorioita rangaistuksen oikeutuksesta. Rangaistus voidaan nähdä luonnollisena seurauksena rikoksesta, rikoksia ennaltaehkäisevänä pelotteena, rikoksen sovittavana tekona tai parannuskeinona.
Ajatus sovituksesta on tärkeä, koska se vie eteenpäin ja antaa toivoa tulevaisuudesta.
Yleensä ajattelemme rangaistusta sovituksena suhteessa yhteiskuntaan ja toisaalta rikoksen uhriin: kun oikeus tapahtuu, uhri (tai hänen omaisensa) saa periaatteellisen hyvityksen ja luottamus yhteiskunnan toimivuuteen palautuu. Vähemmälle huomiolle on jäänyt rangaistuksen sovittava merkitys rikolliselle itselleen. Harvoin ajatellaan, että moni rikollinen itsekin tahtoo kärsiä rangaistuksensa. Tai ainakin tahtoisi, jos uskoisi, että saa siten tekonsa sovitettua.
Suomessa rikollisiin suhtaudutaan inhimillisemmin kuin esim. Yhdysvalloissa, jossa heitä tarkastellaan kunnon ihmisiä häiritsevänä aineksena, joka on siivottava pois näkyviltä. Tämä ajattelu on tehnyt Yhdyvalloista poliisivaltion, jossa on eniten vankeja suhteessa asukaslukuun koko maailmassa. Kun Suomessa tapahtuu esim. kouluampuminen, ampujaa ei nähdä vain syyllisenä vaan myös uhrina. Yhteiskunta menee itseensä ja kysyy, mitä se on tehnyt väärin. Tällainen sinänsä tärkeä ja nöyrä kysymys kohdistuu kuitenkin menneisyyteen, eikä itsessään vielä viitoita tietä eteenpäin.
Yle uutisoi, että Oulussa autetaan vankilasta vapautuvia uuden elämän alkuun jakamalla heille avustuspaketteja. Lahjoituksia antavat ihmiset ja yritykset eivät kuitenkaan tahdo nimiään julkisuuteen. Entisten rikollisten auttamista ei haluta mainostaa, koska suuri yleisö ei näe tällaisen toiminnan arvoa yhteiskunnalle. Rikollinen on rangaistuksen kärsittyäänkin leimattu. Tämä leima johtaa usein rikoksen uusimiseen. Siinähän se nähtiin, leimaajat tällöin ajattelevat, kerran rikollinen, aina rikollinen. Moni rikos jäisi kuitenkin tekemättä ja yhteiskunta hyötyisi suunnattomasti, jos entisiin vankeihin suhtauduttaisiin kunnon kansalaisina, jotka ovat sovittaneet rikoksensa.
Sovituksen ajatus liittyy useisiin rangaistusteorioihin. Niin sanotun hoivateorian mukaan rikos on ensi sijassa yhteiskunnan sairaus eikä yksilön syy, joten rikollista ei oikeastaan kuulu rangaista vaan hänet tulisi parantaa kunnon kansalaiseksi. Tällainen näkemys pohjautuu varsin ylioptimistiseen kuvaan ihmisestä ja yhteiskunnasta. Mutta myös klassisella retributionismilla on paljon sanottavaa sovituksesta.
Retributionistisen teorian kantava ajatus on, että rangaistuksen tulisi olla suhteessa rikokseen. Sen varhaismuoto on Hammurabin laki: silmä silmästä, hammas hampaasta. Julman kuuloinen periaate on oikeastaan perustajatukseltaan hyvin humaani. Kun rikos on kärsitty, sekä yksilö että yhteiskunta voivat jatkaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Meillä tämä ei toteudu. Laissa säädertty rangaistus ei ihmisille riitä. Jo rikoksesta epäilty kärsii leimaamisesta ja media-ajojahdista, eikä tätä kärsimystä jälkeenpäin hyvitetä mitenkään. Lisäksi tuomion kärsimisen jälkeen työnsaanti on vaikeaa, ystävät ehkä hylänneet ja niin edelleen. Rangaistus kärsitään siis moninkertaisena. Tällainen epäsuhtainen oikeudenkäyttö ruokkii koston kierrettä ja ongelmien eskaloitumista. Niin kauan kuin rikollisia rangaistaan liikaa, rikokset lisääntyvät. Jos rangaistus olisi oikea ja kohtuullinen, hyvinvointi lisääntyisi.
Hammurabin laki on mielestäni avain myös Raamatun Jumalan oikeudenkäytön ja armon ymmärtämiseen.
Jumala on oikeudenmukainen. Hän ei katso vääryyttä sormien läpi, mutta ei myöskään rankaise kohtuuttomasti. Ihmiset kuitenkin kokevat maailman epäoikeudenmukaisena. Kristinusko tarjoaa tälle ristiriidalle kaksi selitystä. Yhtäältä epäoikeudenmukaisuus on harhaa; arvostelukykymme on hämärtynyt lankeemuksessa, näemme roskan omassa silmässä mutta emme hirttä toisen silmässä. Toisaalta maailma on myös tosiasiassa epäoikeudenmukainen, joten tarvitaan tuonpuoleinen tilien tasaus: ne jotka nyt itkevät saavat kerran nauraa ja toisinpäin.
Itkuun ei kuitenkaan ole käytännössä tarvetta, sillä Jeesus kärsi rangaistuksen, joka olisi kuulunut meille. Me emme täysin voi ymmärtää mitä tämä rangaistus piti sisällään. Olennaista on ymmärtää, että se on oikeassa suhteessa synteihimme. Siksi puhutaan ”vanhurskauttamisesta”. Tämä vanha sana tulee sanoista ”vaa’an hurskas”, ja viittaa rikoksen ja rangaistuksen tasapainottamiseen. Toisessa vaakakupissa ovat meidän syntimme, toisessa Jeesuksen sovituskuolema Golgatan ristillä. Vaaka on tasan, olemme vanhurskaita.
Kuppi kuitenkin heilahtaa nurin, jos itse lisäämme jotain ylimääräistä Jumalan punnitukseen. Saatamme yrittää tasata vaakaa omilla teoillamme. Saatamme vaatia toisillemme liian ankaria tai liian lieviä rangaistuksia omista subjektiivisista lähtökohdistamme. Silloin on tärkeä muistaa Jeesuksen vuorisaarnan sanat:
”Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.” (Matt. 7.2).
Kysymys vankilasta vapautuvan vangin kohtelusta ei siis ole vain pragmaattinen yhteiskunnallinen kysymys, vaan se vie meidät kristinuskon ytimeen. Uskommeko, että synnit on mahdollista sovittaa ja aloittaa alusta? Tähän kysymykseen kiteytyy lopulta koko elämämme, suhteemme ihmisiin ja suhteemme Jumalaan.
Follow