Kuva: sain hienon tunnustuspalkinnon bloggauksestani. Oli pakko vähän korjata kieliasua, toivottavasti kirjoittaja ei loukkaannu. 🙂

Kielet ovat kiinnostaneet minua siitä asti, kun olin polvenkorkuinen ja vanhempani raahasivat minua monikielisissä työkokouksissa ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Ala-asteella englanti oli lempiaineeni. Myöhemmin Norjassa vietetyt teinivuodet opettivat arvostamaan suomen kieltä ja lisäsivät muutenkin kiinnostustani kielellistä ilmaisua kohtaan. Valitsin koulussa aina kaikki kielivaihtoehdot, ja vielä yliopistossa luin viittä uutta kieltä, jolloin opiskelemieni kielten määrä nousi toiselle kymmenelle. Vapaa-aikanani luen joskus kielitiedettä tai kielenhuolto-oppaita silkasta lukemisen ilosta. Voitaneen sanoa, että kielet ovat minulle jonkinlainen intohimo.

Jo kuusivuotiaana olin sitä mieltä, että osaan suomen kielen kokonaan, en vain ”suomen kieltä” partitiivissa. Myöhemmin, 30-vuotiaana, sain viimein virallisen dokumentin, jonka mukaan äidinkielen taitoni on täydellinen. Koska olin kirjoittanut Norjassa ylioppilaaksi, katsoin viisaimmaksi suorittaa Helsingin yliopiston suuren kielikokeen saadakseni muodollisen pätevyyden äidinkielessäni. (Todistuksessa tosiaan sanotaan, että hallitsen suomen kielen ”täydellisesti”. Kuinka monella on sellainen paperi?)

Täydellinen kielen hallinta ei tietenkään ole mahdollista. Kieli muuttuu koko ajan, uusia sanoja syntyy, vanhat ilmaisut korvautuvat uusilla ja murteellisista ilmaisuista tulee yleiskielisiä. Mutta tulisiko täydellisyyttä kohti edes pyrkiä? Tulisiko kielen muuttumista vastustaa vai antaa kielen vapaasti muuttua sen mukaan miten ihmiset sitä päättävät käyttää? Vastaus ei ole yksiselitteinen.

Nykyään tuotetaan tekstiä enemmän kuin koskaan, mutta kieliasu jää usein tarkistamatta jopa virallisluontoisissa teksteissä. Useimmat tuntuvat ajattelevan, että kielenhuolto on tarpeetonta pedanttisuutta, yhtenäiskulttuurin jäänne, jolla ei ole sijaa tasa-arvoa korostavassa nyky-yhteiskunnassa. Miksi kenenkään pitäisi määrätä, mihin pilkkuni pistän tai mitä sanoja käytän? Eikö olennaista ole että viesti menee perille, miksi takertua kieliasuun?

Kielellä on kuitenkin perustava merkitys ihmisen ajattelulle ja kommunikaatiolle. Kieliasu ei ole vain tekninen väline viestin välittämiseksi, vaan elimellinen osa viestiä. Ilman yhteisiä kielen sääntöjä ei ole olemassa kieltä eikä siis myöskään viestiä. Mitä väljempiä säännöt ovat, sitä epätarkempaa on viestintä ja sitä enemmän tulee väärinymmärryksiä. Väärinymmärrykset ruokkivat ennakkoluuloja ja johtavat helposti konfliktien eskaloitumiseen.

Uskon vilpittömästi, että kielenhuolto on mitä tärkeintä rauhantyötä. Pyrkimys yhtenäiseen, tarkkaan kielenkäyttöön terävöittää niin omaa ajattelua kuin kykyä kuunnella toisten ajatuksia ja peilata niitä omiinsa.

Koska kieli kuitenkin muuttuu väistämättä, kielen varjeleminen voi myös kääntyä tarkoitustaan vastaan. Tämä näkyy esimerkiksi suhtautumisessa eri raamatunkäännöksiin. Uskovalle Raamattu edustaa jotain muuttumatonta ja taivaasta annettua, johon ihmisen ei pidä kajota. Niinpä aina kun uusi raamatunkäännös julkaistaan, monet uskolliset raamatunlukijat pitätyvät mieluummin vanhassa; uuden käännöksen nähdään ehkä jopa edustavan kirkon rappiota ja luopumusta. Tällainen konservatismi syventää kuilua hurskastelevan sisäpiirin ja ympäröivän yhteiskunnan välillä. Raamatunkääntäjät joutuvatkin usein tasapainoilemaan perinteen kunnioittamisen ja kielellisen aitouden välillä. Pahimmassa tapauksessa käännöksestä tulee valju kompromissi, joka istuu huonosti sekä traditioon että nykyajan kielenkäyttöön. Hurskaat pettyvät, mutta samalla Raamattu jää suurelle yleisölle etäiseksi; ei siksi, että ihmiset eivät olisi kiinnostuneita Jumalasta, vaan koska Raamattu muuttuu koko ajan vaikeaselkoisemmaksi, jos sen kieltä ei päivitetä riittävän ennakkoluulottomasti.

Tämä ei tietenkään koske vain Raamattua, vaan kaikkea sisäpiirikieltä – kirkossa, politiikassa, ammattialoilla ja alakulttuureissa. Ihmisellä on taipumus kiintyä tiettyihin sanamuotoihin. Sen pohtiminen, mitä tuttujen sanojen takana on ja miten sen voisi ilmaista toisin, on aina astumista epämukavuusalueelle. Kun sanoo asian toisin, ei voi piiloutua toisten ihmisten sanojen taakse vaan joutuu ottamaan itse kantaa asioihin ja tulemaan näkyväksi. Se on kuitenkin aitouden hinta: vilpitön pyrkimys eroon kliseisistä ilmaisuista, jotka ovat vaarassa jäädä pelkikisi fraaseiksi vailla todellista merkitystä.

Mutta kielen uudistaminen ei ole itsetarkoitus eikä automaattiseti helpota kommunikaatiota. Mitä nopeammin kieli muuttuu, sitä syvemmäksi muodostuvat kommunikaatiokuilut nuorten ja vanhojen ja toisaalta uudistusmielisten ja konservatiivien välillä. Siksi tietty määrä konservatiivista kielenhuoltoa on paikallaan.

Miten suomen kieli muuttuu

Kielessä tapahtuvat muutokset voidaan jakaa kolmeen ryhmään: rikastuttaviin, köydyttäviin ja neutraaleihin. Aina ei ole selvää, mihin ryhmään jokin muutos kuuluu. Usein rikastuttaviakin muutoksia vastustetaan niiden outouden tähden, kun taas moni köyhdyttävä muutos menee helposti läpi.

Taannoinen kohu alkaa tekemään-muodon hyväksymisestä oli täysin tarpeeton. Ennen virheellisen muodon hyväksyminen ei tässä tapauksessa köyhdytä kieltä, joten vakiintuneen puhetavan hyväksyminen yleiskieleen oli perusteltua.

Joka vuosi kieltä rikastuttavat uudissanat. Monille niistä on ollut selvä sosiaalinen tilaus. Viime vuonna Kotuksen uudissanalistalla oli mm. sana kaiketon, joka tarkoittaa ”useita tavallisia ruoka-aineita sisältämätön, esimerkiksi maidoton, munaton ja gluteeniton”. Moniselitteinen sana saattaa kuitenkin johtaa harhaan. Entä jos joku olettaa, että kaiketon tarkoittaa myös sokeritonta, vaikka näin ei välttämättä ole?

Suomessa hyvinä uudissanoina pidetään perinteisesti äänteellisesti suomeen hyvin istuvia sanoja. Niinpä esim. uudissanalle spinneri on luotu ”parempi” suomennos sormihyrrä. Viimemainittu on kyllä luonteva ja informatiivinen, mutta on vaikea sanoa vakiinnuttaako se paikkansa. Tällaisten uudissuomennosten elinkaarta on aina ollut vaikea ennustaa. Elektrisiteetti, telefooni ja plastiikkki korvattiin aikanaan onnistuneesti sanoilla sähkö, puhelin ja muovi. Sen sijaan kioskista ei tullut myymiötä, WC:stä eriötä eikä bakteerista kärkkyä.

Yhden sanan korvaaminen toisella on yleensä kielen funktion kannalta merkityksetöntä; olennaisempaa on se, miten sanojen merkitykset muuttuvat. Selvästi kieltä köyhdyttäviä ovat sellaiset muutokset, joissa sanojen vivahteet hämärtyvät. Näin on käynyt esim. sanalle keli, kun sitä on alettu käyttää sään synonyymina muutenkin kuin liikenneolosuhteista puhuttaessa, sekä sanalle lähiaikoina, kun sitä on alettu käyttää myös menneisyyteen viitattaessa, sen sijaan että sanottaisiin äskettäin tai viime aikoina. Tällaiset muutokset voivat tuntua vähäpätöisiltä, mutta kun niitä tulee tarpeeksi paljon, kielen ilmaisukyky heikkenee ja kommunikaatio vaikeutuu.

Pahinta on, kuin sanoja käytetään tahallisen epäselvässä merkityksessä vastuun pakoilemiseksi. Näin on usein politiikassa, mutta vielä useammin mainonnassa. Esimerkiksi tieteelliseltä kalskahtava hiilineutraali antaa vaikutelman vastuullisesta kuluttamisesta, mutta voi tarkoittaa melkein mitä tahansa riippuen siitä, mitkä osat tuotteen elinkaaresta huomioidaan, mikä kaikki tulkitaan kasvihuonepäästöjen hyvittämiseksi ja mitkä ylipäänsä lasketaan päästöiksi. Käytännössä sana on vain omatuntoon vetoava markkinointitermi vailla eksaktia ja tarkistettavaa merkityssisältöä.

Kuten ihmiskeho tai auto, myöskään kieli ei pysy kunnossa itsestään, vaan sitä on huollettava. On jatkuvasti tarkkailtava, miten se muuttuu ja pohdittava, ovatko muutokset hyviä vai huonoja. Hyviä muutoksia kannattaa ruokkia ja huonoja kyseenalaistaa. Niin itseltä kuin toisilta kannattaa vaatia täsmällistä ilmaisua, joka ei jätä tilaa arvailuille siitä, mitä halutaan sanoa. Vain siten pääsemme samalle aaltopituudelle.

Follow