Brexit-neuvottelut käyvät kuumina. Olen seurannut niitä mielenkiinnolla. Koko ajan suhtautumiseni Britannian EU-eroon on ollut kahtiajakoista. Tunnistan itsessäni populistin, joka on mielissään siitä, kun valtaapitävän eliitin norsunluutorneja horjutetaan ja itsestäänselvyyksiä kyseenalaistetaan: kun jotain tapahtuu, eikä vain puhuta. Mutta toisaalta anayyttisenä järki-ihmisenä olen sitä huolestuneempi kehityksestä, mitä enemmän asioihin perehdyn. Eikä tämä koske vain Brexitiä, vaan koko tämänhetkistä maailmantilannetta.

Brexit-kansanäänestyksen demografinen data osoittaa kiistattomasti, että brexitiä kannattivat erityisesti vähätuloiset, matalasti koulutetut, maaseudulla asuvat ja eläkeläiset. Toisin sanoen kaikki ne, jotka ovat altavastaajan asemassa ja kokevat, että joku muu tässä elämässä voittaa ja he häviävät, jollei muutosta tapahdu. (No, skotit ovat oma juttunsa, hekin ovat altavastaajia mutta haluaisivat EU:n sijaan erota Britanniasta, ainakin osa.) Sen sijaan Lontoon hyvinvoivalle keski- ja yläluokalle on ollut koko ajan selvää, että EU on win-win-hanke, jossa isossa kuvassa kaikki ovat voittajia. Vaikka siis puolalainen viekin britin työpaikan useammin kuin toisinpäin, viime kädessä molempien maiden duunarit hyötyvät vapaasta liikkuvuudesta ja vakaasta kehityksestä, jota EU on saanut aikaan. Tämä vain on kovin vaikea selittää sille brittiduunarille.

Kaikkein tärkein EU:n saavutuksista on kuitenkin se, mitä ei ole tapahtunut. Eurooppa on toistaiseksi välttynyt kolmannelta suursodalta. Pohjois-Irlannissa saavutettu rauha on tästä malliesimerkki. EU:n roolista puhuttaessa tämä saavutus on jäänyt liiaksi taloudellisten asioiden varjoon, vaikka sen pitäisi olla EU-brändin terävin kärki: tämän takia EU on, tätä me haluamme: rauhaa sinne, missä ennen oli konflikteja. Onkin traagista, että juuri kyvyttömyys sopia Pohjois-Irlannin rajajärjestelyistä uhkaa kaataa koko Brexitin erosopimuksen. Jos sopimusta ei nopeasti synny, astuu voimaan Euroopan-laajuinen poikkeustila, kun kaikki Britannian ja EU:n välejä säätelevät lait maaliskuussa lakkaavat pätemästä yhdessä yössä. Se näkyy räikeimmin siinä, että Irlannin saarelle komennetaan ensi hätään sotilaita vahtimaan rajaa, jota ei pitänyt enää olla. Kaikki vanhat luurangot kaivetaan kaapeista, mikä voi jopa syöstä koko Euroopan tuhon tielle.

Itse äänestin aikanaan Suomen EU jäsenyyttä vastaan vuonna 1994. Tänä päivänä äänestäisin puolesta. Alan vastahakoisesti myöntää, että EU-kriittisyyteni taustalla oli puutteellinen tieto EU:n periaatteista ja saavutuksista ja toisaalta se, että olin tuolloin taloudellisesti epävarmassa tilanteessa. Olin kouluttamaton ja vähätuloinen, siis helppo saalis populistille, vaikkakin omasta mielestäni olin uskonvarmuudessani manipulaation yläpuolella ja vasta naimisiin menneenä uskoni tulevaisuuteen oli noususuunnassa.

Olin myös kasvanut dualistiseen maailmankuvaan, jossa ihmiset jakautuvat uskovaisiin ja niihin muihin. Aika maltilliseen, mutta dualistiseen silti. Sittemmin olen pyrkinyt parhaani mukaan irti kaksijakoisesta ajattelusta, koska olen ymmärtänyt, miten helposti se avaa oven kaikenlaisille salaliittoteorioille ja aiheuttaa tarpeettomia ja vaarallisia konflikteja kaikilla kanssakäymisen tasoilla yksilöistä valtioihin. Olen edelleen sitä mieltä, että Jeesuksen Kristuksen tunteminen on ihmisen elämän tärkein asia; en vain enää koe tarvetta luokitella ihmisiä sen mukaan mihin he uskovat. Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja vastaa niistä ihmisten ja Jumalan edessä. Minun tehtäväni on kertoa sanoin ja teoin rehellisesti kaikki se minkä näen oikeaksi ja jättää johtopäätökset muille.

Pois etupiiriajattelusta

Alan sisäistää kokonaisvaltaista win-win-ajattelua, jossa ihmiset eivät ole ensisijaisesti toisiaan vastaan vaan kaikki samassa veneessä. Jonkun toisen onni ei ole lähtökohtaisesti minulta pois, useimmiten se on myös minun etuni. Kun lähimmäinen voi paremmin, hän tahtoo minullekin todennäköisemmin hyvää. Tämä pätee myös niihin ihmisiin, jotka ovat kanssani radikaalisti eri mieltä tai eri asemassa, ehkä erityisesti heihin.

Olenkin hyvin huolissani etupiiriajattelun lisääntymisestä. Brexit, Trump ja nouseva oikeistopopulismi julistavat yhteen ääneen dualistista ajattelutapaa: minun intressini on lähtökohtaisesti eri kuin jonkun toisen, ja siksi minun on pidettävä puoliani ja taisteltava toisen etuja vastaan säilyttääkseni omani. Tämä ajattelu on osoittanut tuhoisuutensa 1900-luvun suursodissa. Niistä alkaa vain olla liian kauan; länsimaalainen ihminen ei enää muista mitä sota on, vielä vähemmän miksi siihen päädyttiin ja mitä kaikkea on tehty, jottei enää sodittaisi.

Tärkeitä ja vielä tärkeämpiä asioita

Kaikkein eniten minua huolestuttaa se, kun etupiiriajattelu kytkeytyy yhtaikaa kristinuskoon ja politiikkaan. Minulle asian vaarallisuus avautui lukiessani Eric Metaxasin Bonhoeffer-kirjan, joka kuvaa silmiä avaavasti Saksan kirkon tasapainoilua suhteessa Hitlerin hallintoon. On nimittäin kristillisiä arvoja ja kristillisiä arvoja. Jos niiden keskinäinen hierarkia on meille yhtään epäselvä, tiukan paikan tullen emme kestä koetusta.

Vielä on toivoa herätellä ihmisiä. Toistaiseksi valveutuneiden ihmisten energia kuluu ilmastonmuutoksesta huolehtimiseen. Se on sinänsä tärkeä asia, mutta sen varjoon on jäämässä vielä tärkeämpi asia, rauha. Jos nimittäin suursota tulee, ilmastonmuutokselle on entistä vähemmän tehtävissä. Eikä lapsille jätetystä paremmasta pallosta ole paljon iloa jos nuo lapset ovat sodan takia mullan alla. Sitähän sota on: nuoria kuolee kuin kärpäsiä.

Tietenkin koko huoleni on tavallaan nurkkapatriotistinen. Huolehdin Euroopasta, vaikka maailmassa soditaan nytkin, ja pakolaisia on enemmän kuin koskaan. Rauha Euroopassa ei riitä – mutta oma pesä on siivottava ensin. Eikä sitä siivota heittämällä roskat naapurin aidan yli, sillä ennen pitkää hän heittää ne takaisin.

Siunasin äskettäin haudan lepoon erään kommunistin, joka oli myös kristitty. Lämminhenkisistä hautajaisista jäi päällimmäisenä mieleen puolueen edustajan puheenvuoro, jossa tämä korosti vainajan paloa rauhanaatteelle. Vanha ihminen oli nähnyt sodan eikä halunnut sitä enää. Hän oli loppuun asti kommunisti, mutta ennen kaikkea rauhan puolustaja; poliittinen aate ei ollut syy lietsoa vastakkainasettelua vaan syy purkaa sitä. Vaikka hänellä olikin itsestäni poikkeva poliittinen näkemys, hänellä olivat mielestäni arvot kohdallaan.

Eikö meidän kristittyjen pitänyt olla juuri sellaisia – rauhantekijöitä? Eikö meidänkin tulisi julistaa omaa näkemystä vain silloin ja niillä tavoin kuin uskomme sen rakentavan yhteyttä, sen sijaan, että se lietsoisi vastakkainasettelua? Kysynpä vaan, niin itseltäni kuin muiltakin.

Ja kaikkia, uskosta riippumatta, kutsun rakentamaan siltoja. Vaikka sillan yli voi tulla vihollinenkin, yleensä sieltä tulee kuitenkin ystävä. Se riski kannattaa ottaa. Sitäpaitsi vihollinenkin voi muuttua ystäväksi, kun silta on kerran rakennettu. SItä korttia meillä ei ole varaa olla kääntämättä.

Analyysejä brexit-äänestyksen tuloksista (englanniksi):

•  Brexit vote driven by education and income split holds lessons for the rich (johtopäätöksiä)
•  Who Voted for Brexit? (yksityiskohtaisempi tieteellinen analyysi)

Follow