Mikä on ruuna virsta, kysyin lapsena äidiltäni. Ei kysyvä tieltä eksy. Sittemmin minulle ovat valjenneet myös monien muiden joululauluissa esiintyvien arkaaisten ja agraarien sanojen merkitykset. Taru Kolehmainen julkaisi näistä melko kattavan listan vuonna 2004 kielitoimiston artikkelissa, jota taas tänä vuonna jaetaan sosiaalisessa mediassa. Jälleen uudet ihmiset oppivat, että ukset eivät ole sukset, kystä ei ole kysta ja että permanto ja silta löytyvät talosta sisältä mutta kartano hiljainen ulkoa.

Nyt kun joululaulut kaikuvat yössä taas, ajattelin jakaa joululauluista pari omaa kielellistä huomiotani.

Tulkoon joulu

Pekka Simojoen laulussa ”Tulkoon joulu” on lause, joka usein lauletaan kahdellakin tavalla väärin. Kumpikaan virhe ei liity vain tähän lauluun vaan laajemminkin yleisen kielitajun rapistumiseen. Lause on tämä:

Tulkoon joulu kansoille maan, pääskööt vangit vankilastaan.

Ensinnäkin moni laulaa ”pääsköön”. Kuulostaa loogiselta, onhan juuri edellä muoto ”tulkoon”. Yllättävän moni luulee, että pääsköön ja pääskööt tarkoittavat samaa ja että toinen on vain vanhahtava tai runollinen muoto. Niin minäkin luulin vielä 11-vuotiaana, kunnes asia opetettiin peruskoulussa. ”Pääskööt” on monikko, ”pääsköön” on yksikkö. Ongelma ei ole siinä, etteikö imperatiivin kolmatta persoonaa käytettäisi nykyään arkikielessä. Käytetään kyllä, mutta samoin kuin ”he pääsevät” korvautuu puhekielessä yksikkömuodolla ”he/ne pääsee”, myös imperatiivissa käytetään usein yksikköä monikon sijaan. Ero on siinä, että koska ”pääsköön” ja ”pääskööt” ovat liki identtiset, myös monikkomuotoa on alettu käyttää yksikkömuodon synonyyminä eikä vain toisinpäin.

Mutta sitten se toinen yleinen virhe. Nyt kun juuri on opittu, että ”pääskööt” on monikko, niin sitten sana ”vankilastaan” onkin yksikössä. Miksi? Ovatko kaikki vangit samassa vankilassa? Eivät välttämättä. Suomen kielessä vain kuuluu käyttää tässä tapauksessa yksikkömuotoa, ellei kukin vanki sitten ole samanaikaisesti useassa vankilassa. Rakenne on sama kuin lauseissa ”He panivat hatut päähänsä” ja ”Ylennämme sydämemme Jumalan puoleen”. Olettaen että jokaisella on kerrallaan vain yksi hattu, sydän tai vankila, käytetään yksikköä.

Pekka Simojoki asui Turussa tehdessään tämän laulun vuonna 1988 ja minulla oli ilo olla mukana sen ensimmäisissä esityksissä Stemma-kuoron kanssa silloin kun laulu ei ollut vielä yleisesti tunnettu. Tuolloin hän vielä hienosääti sen sanoitusta. Alunperin laulussa sanottiin ”et löydä juhlaa, et joulupöytää”, mutta lopulliseksi muodoksi vakiintui ”et löydä kultaa, et juhlapöytää”, sillä Pekka halusi selvemmän viittauksen virteen 31 ”Ei valtaa, kultaa loistoa”.

Pekka ei ollut aivan tyytyväinen myöskään lauseeseen ”Uskon siemen nouskoon pintaan”. Hänen mielestään kielikuva ontuu, koska jos siemen itsessään nousisi pintaan se kuolisi. Sen sijaan laulussa tarkoitetaan rukoilla, että pintaan nousisi se varsi, jonka Jumala näkee siemenelle hyväksi antaa (1 Kor 15:37-38). Lause jäi kuitenkin ennalleen ja se on häirinnyt minua kaikki nämä vuodet. Ontuva kielikuva symboloi minulle suomalaisen joulunvieton etääntymistä maanviljelyskulttuurista ja laajemminkin kristillisyytemme käsitteellistä ohentumista, muuttumista vain kauniiksi sanoiksi vailla sisältöä. Jos sanojen merkitystä tärkeämpää ovat tunne ja sointi, ei Jumala välttämättä enää inkarnoidu meidän seimiimme, pahnoihimme ja tähtiimme, vaikka ne kuinka kauneina kangastaisivat.

Toisaalta Jumala yllättää. Hän joka herätti kuolleet luut Hesekielin saarnan kautta voi herättää myös kuolleet sanat hengellisistä joululauluistamme. Tunnelman varjolla maallistuneidenkin ihmisten suuhun (huom. yksikkö) eksyy sellaisia lauseita kuin ”Synteimme tähden henkensä hän antoi ja kärsi ristinkuoleman”. Sanoja, jotka voivat yhtäkkä alkaa taas tarkoittaa jotain todellista jollekulle henkilökohtaisesti.

Maa on niin kaunis – vai onko?

Mutta vielä lopuksi perinteisempään lauluun ”Maa on niin kaunis”. Se nimittäin sisältää vahvoja, mystisiä sanoja, joiden merkitys ainakin itselleni avautuu pikku hiljaa yhä enemmän. Suomenkieliset sanat ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas” tuntuvat äkkiseltään puhuvan luonnon kauneudesta ja tähtien tuikkeesta. Ruotsinkielinen teksti osoittaa paremmin, mistä laulu todellisuudessa kertoo: ”Härlig är jorden, härlig är Guds himmel”. Laatusana ”härlig” nimittäin viittaa tässä substantiiviin ”härlighet”, joka voidaan suomentaa ”kunnia” tai ”kirkkaus”. Taustalla ovat kreikan sana ”doxa” ja heperan sanaa ”kavod”, jotka Raamatussa viittaavat Jumalan pyhyyteen ja hänen näkymättömän olemuksensa ytimeen. Virren avaussäe onkin suora viittaus Pyhä-hymnin ja ehtoollisrukouksen sanoihin ”Taivas ja maa ovat täynnä sinun kirkkauttasi”.

Miten niin täynnä kirkkautta? Taivas ehkä, mutta että maa? Entä pakolaiset, terroristit, raiskaajat, narkomaanit, luonnonmullistusten uhrit ja niin edelleen? Missä on kunnia ja kirkkaus? Ehkä juuri siellä. Siellä, missä ulkoista valoa ei ole, näkyy usein kirkkaimmin Jumalan kunnia. Äskettäin luin kertomuksia Pohjois-Korean kristittyjen parissa tapahtuvista Jumalan ihmeistä. Maassa, jossa kristittyjä vainotaan kaikkein ankarimmin, Jumala johdattaa kaikkein konkreettsimmin niitä, jotka turvaavat häneen ja osoittaa, että hän on tullut pimeimpiinkin paikkoihin valoksi maailmalle.

Joulun sanoma on siinä, että vaikka kuolema ja kärsimys on todellisuutta ja miespolvet vaipuvat unholaan, maa on silti kaunis ja taivas kirkas, koska ne ovat täynnä Jumalan ihmissilmälle näkymätöntä kirkkautta. Ensimmäisenä jouluna taivaan verhoa ikään kun raotettiin, kun enkelit aloittivat rauhanhymninsä. Virsi 30 muistuttaa, että tuo laulu ei ole koskaan lakannut kuulumasta, vaan se kaikuu yhä sielusta sieluun. Jopa minulaiseni kielifriikki unohtaa hetkeksi nillittää kieliopista kun joulun sanoma koskettaa.

Hyvää joulua kaikille!

Follow