Pariisin Notre Damen tuhoisa tulipalo pisti miettimään monenlaisia asioita. Kulttuurihistoriallisesti kyseessä oli poikkeuksellisen suuri menetys. Ensijärkytyksestä toivuttuani aloin kuitenkin asettaa tragediaa mittasuhteisiin: kukaan ei kuollut eikä ketään uhattu tappaa. Monet taideaarteet saatiin pelastettua. Kirkko voidaan ja tahdotaan rakentaa uudestaan. Pahempaankin on Pariisissa tapahtunut.

Pian tapahtuman jälkeen somessa alkoi löytyä viittauksia muihin tulipaloihin: Turun tuomiokirkossa on riehunut ainakin 30 tulipaloa, silti se on pysynyt tuomiokirkkona. Maailmansodissa pahoin kärsineitä kirkkoja ja kotimaamme tuhopoltettuja pyhättöjä on korjailtu alkuperäistä rakennusta kunnioittaen.

Toisaalta olen saanut kuulla, miten muslimimaissa on viime päivinä on poltettu vainottujen kristittyjen kirkkoja, kuten joka vuosi pääsiäisen aikaan. Onko niistä uutisoitu, virtaako niiden jälleenrakentamiseksi miljoonalahjoituksia? Suojelemme kulttuurihistoriaa, mutta suojelemmeko tämän päivän ihmisiä ja uskoa?

Mikä lopulta tekee kirkosta kirkon? Kysymystä voi lähestyä monesta kulmasta. Kristinusko on aina ankkuroitunut näkyvään todellisuuteen: Jeesus kärsi ja kuoli ristillä ihmisenä, tässä näkyvässä maailmassa. Kasteessa ja ehtoollisessa Jumalan armon välineenä on näkyvä aine. Kristillinen rakkaus tulee näkyväksi tekoina. Konkreettinen kätten päällepaneminen on luovuttamaton osa kristillistä siunaustraditiota. On siis luonnollista, että myös tiettyjä rakennuksia pidetään pyhinä niiden arkkitehtuurin, käytön ja symboliarvon perusteella. Raamatun mukaan todellinen kirkko ovat kuitenkin sen jäsenet, elävät kivet, Kristuksen ruumis; rakennukset ovat lopulta toissijaisia.

Notre Dame on kirkko, koska siellä vietetään jumalanpalveluksia. Sen kulttuuriarvo liittyy kuitenkin ensi sijassa muuhun kuin uskontoon: se on kansallinen symboli myös monille ei-uskonnollisille ranskalaisille, sen aarteet kiinnostavat myös ateistitutkijoita. Rakennuksen arvoa lisäävät monet historian tapahtumat kuten Napoleonin kruunajaiset sekä fiktiivinen kertomus kyttyräselkäisestä kellonsoittajasta, joilla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä jumalanpalveluselämän kanssa.

Kirkkona Notre Damen arvoa nostavat ainakin roomalaiskatolisten silmissä myös sen pyhäinjäännökset. Näistä kuuluisin on orjantappurakruunu, joka pelastui viime maanantain tulipalolta. Kruunun väitetään olevan alkuperäinen Kristuksen päässä ollut kruunu, jonka piikkejä on tosin katkottu ja siirretty muihin pyhättöihin palvottavaksi. Kuten monien reliikkien kohdalla on asianlaita, tämänkin autenttisuutta epäillään ja sen varmistaminen on mahdotonta. Mielenkiintoista on, että asian tieteellisellä varmistamisella ei tunnu olevan juurikaan merkitystä pyhäinjäännöksen palvojille. Katolisessa ajattelussa kaikki on kiinni siitä, minkä pyhyysarvon kirkon hengellinen johto jollekin paikalle tai esineelle antaa. Kirkko on kirkko, koska piispa vihkii sen kirkoksi. Kruunu on Kristuksen kruunu, jos kirkko niin sanoo. Pyhäinjäännöksiä on myös monen tasoisia: Jos pyhäinjäännöstä koskettaa toinen esine, siitä tulee alemman tason pyhäinjäännös. Pyhyys siis ikään kuin tarttuu. Päteekö sama kirkon seiniin? Tarttuuko keskiaikainen pyhyys uudisrakenteisiin, kun kirkko entisöidään?

Voidaan sanoa, että kirkollisessa mielessä Notre Dame ei tuhoutunut. Se on edelleen sama kirkko, joksi se on vihitty, jollei sitä virallisesti lakkauteta. Sellaistakin toisinaan tehdään, Suomessa harvoin, mutta esim. Britanniassa kirkkoja lakkautetaan varsin usein. Turun entisellä vankila-alueella Kakolassa oli ennen kaksi kirkkoa, joista toinen on rituaalisesti ”desakralisoitu” eli muutettu ei-kirkoksi. Minusta ajatus on jotenkin hassu. Miten pyhä ei-pyhitetään? Kiroamallako? Tuskin sentään se on piispan tehtävä?

Mutta takaisin Notre Dameen: jos kirkko on kirkkona sama, onko se myös kulttuurikohteena sama, jos ja kun se pyritään rakentamaan uudestaan? Kyse on osin siitä, kuinka ulkoisesti samanlaista kirkkoa tavoitellaan. Mahdollisuudet varsin yksityiskohtaiseen entisöintiin ovat olemassa, koska kirkosta tehtiin muutama vuosi sitten kunnianhimoisen tarkka virtuaalimalli Assassin’s Creed -konsolipeliä varten. Tahtotila ja rahatkin varmasti löytyvät. Mutta mikä merkitys yksityiskohdilla lopulta on? Kaikki tietävät, ettei kirkko ole silti alkuperäinen. Toisaalta kaikki tietävät, että vaikka se korjattaisiin osin erilaiseksi, sen on historiallisesti sama kirkko kuin aina ennenkin.

Niin kirkon kuin pyhäinjäännösten kohdalla kyse on tavallaan Theseuksen laiva -paradoksista. Se kuuluu näin: jos laivan osat vaihdetaan toisiin yksi kerrallaan kesken merimatkan, palaako satamaan sama laiva? Onko siis laiva – tai kirkko – syvimmältään jotain muuta kuin osiensa summa?

Myös ihmisruumis on eräänlainen Theseuksen laiva. Molekyylit, jotka muodostavat sinut, vaihtuvat muutaman vuoden sykleissä. Silti olet yhä sama sinä – vai oletko? Toisaalta molekyylit kiertävät ekosysteemissä niin, että meissä jokaisessa on Napoleonin ja kaikkia häntä ennen eläneiden ihmisten molekyylejä ainakin muutama. Siis myös Jeesuksen, joka tosin nousi haudasta, mutta oli kolmekymmenen vuoden ajan ihminen ruumiineritteineen ja jätti jälkensä luomakuntaan. Mietipä sitä.

Tätä pohdiskelua voisi laajentaa konservatiivisuuden merkitykseen kirkollisessa elämässä yleisesti. Kirkon tehtävä on yhtäältä varjella jotakin arvokasta, joka on periytynyt sukupolvelta toiselle: uskoa, joka ilmenee näkyvänä kirkollisena elämänä. Toisaalta kirkon tehtävä on uudistua niin, että se pysyy elävänä eikä muodostu pelkäksi museoksi. Mikä on välttämätön määrä jatkuvuutta ja toisaalta uudistumista, jotta kyseessä on yhä ”sama laiva”?

Viime kädessä kaikki näkyvä on katoavaista. Vain näkymätön pysyy ikuisesti. Näkyvä on vain väline – välttämätön, mutta silti ajallinen – tuon näkymättömän välittämiseen. Vain usko, toivo ja rakkaus ovat ikuisia.

Follow