”En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se.” Evelyn Beatrice Hall, 1905. (Usein virheellisesti Voltairen suuhun pantu lause)

Kuten blogini lukijat tietänevät, en ole varauksetta Päivi Räsäsen kannalla seksuaalieettisissä kysymyksissä. Mutta jokaisen ajattelevan, hereillä olevan ihmisen tulisi olla huolissaan Päivi Räsäsen joutumisesta poliisitutkinnan kohteeksi. Ei ainoastaan niiden, joilla on hänen kanssaan sama näkemys homoseksuaalisuudesta, vaan myös kaikkien muiden, joiden mielestä sananvapaus ja oikeusvaltioperiaate ovat keskeisen tärkeitä yhteiskunnan kulmakiviä.

Olenkin ilokseni huomannut niin erään vapaa-ajattelijan, erään liberaalin piispan kuin myös Turun Yliopiston professorinkin julkisesti ihmetelleen Räsästä kohtaan aloitettua poliisitutkintaa.

Räsänen on siis 15 vuotta sitten, Raamattuun vedoten, ilmaissut yksiselitteisen kielteisen kantansa homoseksuaalisuuteen ja huolensa avioliitto- ja perhekäsityksen muutoksen seurauksista jos ja kun homoseksuaalinen parisuhde normalisoidaan. Nyt tästä on jälkijunassa aloitettu poliisitutkinta rikosnimikkeellä kansanryhmää vastaan kiihottaminen.

Laajasta mediakattavuudesta huolimatta en ole onnistunut googlaamalla löytämään linkkiä Räsäsen alkuperäiseen kirjoitukseen. Tämä on hyvin outoa, sillä poliisitutkinta perustuu olennaisesti tulkintaan, että epäilty rikos jatkuu niin kauan kuin kirjoitus on nähtävillä. Jos näin ei olisi, nykyistä lainsäädäntöä ei voisi soveltaa siihen takautuvasti.

Toki nyt vasta tutkitaan, ei vielä hutkita. Silti tutkinnan kohdistumisessa Päivi Räsäseen on poliittisen ajojahdin piirteitä. Hänen näkemyksensä homoseksuaalisuuden vahingollisuudesta kun on ymmärtääkseni itsestään selvä lähtökohta myös muslimeille, ortodokseille, roomalaiskatolisille sekä lukuisille protestanttisille yhteisöille. Räsäsen näkemyksen kriminalisointi kaventaisi merkittävästi julkista uskonnon harjoittamista maassamme. Se olisi iso askel kohti Kiinan mallia, jossa kirkoilla on vapaus tunnustaa uskonnäkemyksiään vain seiniensä sisällä, siten ettei se vaikuta yhteiskuntaan.

Mutta on tärkeä huomata, ettei kyse ole nyt seksuaalietiikasta eikä edes vain uskonnonvapaudesta. Vaakalaudalla on ylipäätään mielipiteen ilmaisun vapaus. Pidän tätä vapautta yhtenä kaikkein perustavimpana inhimillisen kanssakäymisen elementtinä, jopa syvempänä perustapeena kuin seksuaalisuuden tai uskonnon harjoittaminen. Ilman ilmaisunvapautta ihminen ei ole henkisesti olemassa.

Ihmisen syvin tarve on tulla kuulluksi ja nähdyksi ja sellaisena hyväksytyksi. Tämä edellyttää kieltä, jonka avulla ihminen voi ilmaista sisintään. Ihokosketus on ensimmäinen kieli, lapselle korvaamaton ja aikuisellekin tärkeä. Ajan myötä suuren osan kosketuksen funktiosta kuitenkin korvaa verbaalinen kieli, jossa äänteet ja kirjamet muodostavat merkitseviä sanoja. Sanoilla voi, kuten tiedämme, helliä tai lyödä; mutta ilman sanoja emme tule toimeen, joten niillä lyödyksi tulemisen riskiä on siedettävä.

Vapaat mutta sidotut sanat.

Lähtökohtaisesti sanojen merkitys perustuu niiden ikiaikaiseen, sukupolvelta toiselle peritytyvään käyttöön. Tässä mielessä sana ei ole vapaa vaan sidottu. Jos jokainen antaisi sanoille vapaasti uusia merkityksiä, kukaan ei ymmärtäisi toista. Toisaalta jokainen, joka ilmaisee omia ajatuksiaan vapaasti, väistämättä myös antaa sanoille uusia merkitysvivahteita. Tästä aiheutuu erilaisia väärinymmärtyksiä ja konflikteja, kun ihmiset puhuvat ”toistensa ohi”. Näiden konfliktien ratkaisemisessa ei auta, että toisen osapuolen puhe nostetaan oikeaksi ja toisen vääräksi. Tällainen pikemminkin sinetöi konfliktin, eristää kielipelit toisistaan ja nostattaa muurin ihmisten tai ryhmien välille.

Sen sijaan pitäisi kuunnella erityisen herkällä korvalla juuri niitä, joiden ymmärtäminen on kaikkein vaikeinta. Heiltä meillä on aina eniten opittavaa. Tämä käy kuitenkin mahdottomaksi, jos ihminen tahtoo vältellä mielensä pahoittamista ja erilaisuuden kohtaamista ja luoda itselleen mahdollisimman miellyttävän kommunikaatioympäristön omista lähtökohdistaan – olivatpa nuo lähtökohdat sanojen merkitystä säilyttäviä tai sitä muuttavia.

Kielen kannalta Päivi Räsänen on säilyttäjä. Hän tahtoo esim. pidettävän kiinni sanojen ”avioliitto” ja ”sukupuoli” perinteisestä merkityksestä. Tämä on hyvin ymmärrettävä toive. Kieli ei voi muuttua liian nopeasti. Tarvitsemme kohtalaisen yksimielisyyden siitä, mitä sanat tarkoittavat, jotta pystyisimme kommunikoimaan ja jotta lakitekstillä olisi aidosti kaikkia koskeva merkitys. Kun kieli muuttuu, perinteisen merkityksen puolustaja on siksi etulyöntiasemassa uudistajaan. Kielen uudistajalla on siis todistustaakka ja vastuu siitä, että uudistus on tarpeellinen ja hyvä eikä aiheuta enempää ongelmia kuin ratkaisee.

Jos yhteiskunnan kielenkäyttö muuttuu radikaalisti yhden ihmisiän aikana, on kohtuutonta edellyttää, että kaikkien tulisi sopeutua muutokseen ja unohtaa vanhat itsestäänselvyydet ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jatkuvuus on yhteiskuntarauhan kannalta tärkeämpi asia kuin nykyään ymmärretään. Mikä tahansa liian nopea muutos, hyväkin, luo väistämättä levottomuutta ja polarisaatiota.

On siksi vähintäänkin kohtuullista, että Päivi Räsänen saa seistä niiden sanojen takana, jotka viisitoista vuotta sitten johtivat syyttämättäjättämispäätökseen – ja jotka yhä tänäänkin muodostavat lukuisten suomalaisten elämänkatsomuksellisen arvopohjan. Toimiakseen lainsäädäntö ei voi edellyttää, että merkittävän kansanosan mielipiteiden tulisi äkisti muuttua sen mukana.

Entiset syrjityt syrjijinä

Seksuaalivähemmistöjen asema on muuttunut todella nopeasti. Moni muistaa vielä ajan, jolloin homoseksuaalisuuden harjoittaminen oli rikos. Näin nopea muutos on ollut mahdollista juuri siksi, että enemmistö on puolustanut vähemmistöjen oikeutta sanoa ääneen myös asioita, jotka olivat kiusallisia ja epäsovinnaisia. Näin aiemmin vaietut asiat nousivat yhteiselle agendalle ja muokkasivat yleistä mielipidettä. Onkin paradoksaalista ja syvästi epäreilua, että juuri tämän muutoksen voittajat ovat nyt kaventamassa sellaisten mielipiteiden ilmaisemisen vapautta, jotka puoli vuosisataa sitten olivat valtavirtaa.

Yhteiskuntamme ei ole saavuttanut sellaista vapauden huippua, että voitaisiin oikeutetusti ryhtyä sementoimaan nykyistä arvopohjaa tai kehityssuuntaa ja vähentämään keskustelua vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Meidän ajassamme on paljon ratkaisemattomia kysymyksiä, paljon tabuja, paljon aiheita – uusia ja vanhoja – joiden esiin nouseminen tulee aiheuttamaan kohua ja kiihkoa, mutta joilla on silti oikeus nousta esiin. Toinen vaihtoehto on yksiarvoinen totalitarismi. Sen välttämiseksi tarvitaan yhteiskuntaa, joka rohkaisee sanomaan ääneen myös sellaisia mielipiteitä, jotka eivät tue tämän hetken mediatrendikästä narratiivia siitä, mihin suuntaan maailma on menossa.

Follow