Kaikk’ onkin vaarat vältetyt | he kotiin saapuneet on nyt! | Tää kaunis kuva näyttää sen | keskellä ruusunkukkien |näet Muumimamman lempeän |näin marjat hattuun perkaa hän. | ”Hei tervetuloa!” Hän huus. |”Kas Maitokin, voi ihanuus! | Nyt sisään, rakkaat lapset te | me lasit saadaan kaikille | ja pullakestit pidetään!” | Vaan kuinkas sitten kävikään? (Tove Jansson. Kirjoitettu ulkomuistista)

Suomalaisessa kulttuurissa yksi suurimpia kertomuksia toivosta on itselleni hyvin rakas Muumi-kirja ”Kuinkas sitten kävikään?”, jonka lapsena osasin ulkoa. Tarina päättyy liian ahtaaseen reikään, joka viisaasti kuvaa elämän rajallisuutta. Kuitenkin tätä edeltävä kuva kotiin palaamisesta on merkittävässä määrin värittänyt käsitystäni siitä, millainen on hyvä koti – ja millainen on taivas. Tuo kuva määrittää koko kirjan ja tekee siitä koko elämää kuvaavan kertomuksen toivosta ja täyttymyksestä.

Toisenlainen tarina

Erilaiset lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ovat jo jonkin aikaa eläneet ennennäkemätöntä kukoistuskautta viihdeteollisuudessa. Niissä esiintyy laaja kirjo erilaisia uhkakuvia: jollei ihmiskuntaa tuhoa pandemia, ydinsota tai ilmastonmuutos, niin ehkä alienit hyökkäävät avaruudesta tai joudumme orwellilaisen isovelivalvomon orjiksi.

Ilmeinen syy kauhukuvien trendikkyyteen on se, että monet niistä ovat helposti kuviteltavissa. Orwellin 1930-luvulla kirjoittama ”Vuonna 1984” on monen mielestä jo toteutumassa, kun ihmiset tulevat yhä enemmän riippuvaisiksi helposti vakoiltavissa olevista älypuhelimista. Ehkä juuri tämän takia ihmisiä kiehtoo ajatus kriisistä, joka romuttaisi yhteiskunnan ahdistavat rakenteet ja tarjoaisi uuden alun. Kuten tutkija Maria Laakso Ylen heinäkuisessa uutisessa toteaa, ”dystopioihin liittyy aina myös toivon elementti”.

Mutta mitä todella toivomme tapahtuvan? Tämä on tärkeä kysymys. Tarinat, joita kerromme, muokkaavat huomaamattamme myös todellista tulevaisuutta – eivätkä aina siihen suuntaan kun kuvittelemme. Toivommeko oikeasti, että tietokonepelistä tuttu raunioissa vaeltaminen inkarnoituisi kolmiulotteiseksi reaalikokemukseksi? Tuskinpa. Se, mikä toimii tarinana, ei välttämättä toimi käytännössä. Yhdysvaltain tai Ison-Britannian nykytilaa katsellessa tulee väistämättä mieleen, että tarina vallitsevan tilan romuttamisesta ja uudesta alusta ei taida olla toteutumassa aivan sellaisena kuin eräät äänestäjät ehkä kuvittelivat.

Jokaiseen suuren luokan muutokseen tarvitaan tarina, jota kerrotaan, visio tulevasta. Perinteisesti nämä visiot ovat olleet pääsääntöisesti utopioita, tavoitetiloja. Raamatun utopioista löytyvät lampaat ja karitsat samalla laitumella ja taivaallinen Jerusalem elämänpuineen; näitä visioita on sijoitettu milloin tuonpuoleiseen, milloin näkyvään todellisuuteen. Vielä 1900-luvun alussa ajateltiin tosissaan, että tekninen kehitys tekee pian sodat tarpeettomiksi. Vielä kylmän sodan aikana puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem visioi Saharan autiomaan muuttumisesta puutarhaksi sitten, kun koko maailma on kommunistinen. Ja vielä 2000-luvun taitteessa moni uskoi, että kommunismin romahdus on tasoittanut tien demokratian voittokululle koko maailmassa. Sittemmin kaikki nämä toivot ovat romuttuneet.

Tällä hetkellä ihmisiä tuntuu motivoivan lähinnä pahimpien uhkien välttäminen; varsinaista tavoitetilaa uskaltaa harva tosissaan visioida. Idealismi tuntuu kuolleen. Tämä on hälyttävää ja varmasti suoraan kytköksissä mielenterveysongelmien lisääntymiseen erityisesti nuorten keskuudessa. Tarvitsisimme myönteisiä kertomuksia, jotka näyttävät tietä eteenpäin kohti parempaa tulevaisuutta. Tove Jansson auttaa hyvään alkuun, mutta tarvitaan muutakin.

Kristinuskon ”suuri tarina”

Raamattua luetaan aina jossain määrin ajan hengen mukaisesti. Nykyään se nähdään helposti yhtenä dystopiana muiden joukossa: synkkä tarina maailmanlopusta, johon kuitenkin kätkeytyy toivon siemen muutamalle harvalle rohkealle ja jalolle sankarille. Mutta tämä ei ole Raamatun todellinen sanoma, ei ainakaan kokonaisuudessaan. Raamatun toivo on universaali: pelastus on tarkoitettu kaikille, koko luomakunta odottaa lunastusta vapaaksi. Jumalan valtakuntaa ei ansaita vaan saadaan lahjaksi. Hyvä kasvaa tässä maailmassa kasvaa koko ajan ja puhkeaa kerran täyteen kukkaan, kun paha pyyhitään pois. Tämä suuri kertomus, jonka keskiössä on ihmiseksi tullut Jumala, on yksi harvoista jäljellä olevista visioista siitä, miten kaikki sittenkin voi päättyä hyvin.

Kristillisessä julistuksessa on kuitenkin nähtävillä huolestuttavia merkkejä. Jostain syystä taivaan ja ikuisen elämän toivosta puhutaan yhä vähemmän, vaikka toivolle on huutava tarve. Kirkot yrittävät olla uskottavia keskittymällä maallisiin asioihin: köyhien auttamiseen, yhteisöpedagogiikkaan, ihmisoikeustyöhön ja niin edelleen. Nämä ovat sinänsä hyviä asioita, mutta kirkossa ei ymmärretä, että se helposti näyttäytyy vain maallisena toimijana, joka yrittää ujuttaa joukkoon uskontoa ikään kuin vieraselementtinä. Jotta kirkko olisi uskottava omana itsenään, jotta sillä olisi enemmän sanottavaa kuin muilla, viestin tuonpuoleisesta toivosta tulisi olla julistuksemme kärki ja tärkein motivaatiomme rakkauden tekoihin.

Pahinta on, että ne, jotka yhä puhuvat maailmanlopusta, keskittyvät yleensä pelottelemaan helvetillä sen sijaan, että motivoisivat ihmisiä taivaaseen pääsemisellä. On syytä kysyä, eikö piilovaikuttimena ole tällöin ihmiselle luonteenomainen pelolla hallitseminen ja toisen yläpuolelle asettumien, joka farisealaisesti nimetään ”hädäksi sieluista”? Sitä paitsi helvetti sellaisena kuin se nykyään ymmärretään on liian abstrakti ja ehdoton motivoidakseen ketään mihinkään; ei siitä ole uskottavaksi pelotteeksi kaikkien jo mainittujen uhkakuvien rinnalla, jotka ovat ihmisille liiankin tuttuja.

Toisin on taivaan laita. Se, joka vielä nykyään tosisssaan uskoo hyvän voittoon ja keskittyy siihen, erottuu edukseen. Pimeässä pienikin liekki loistaa kauas.

Kahden maan kansalaisena

Taivaaseen uskominen ei ole silmien ummistamista ongelmilta. Kun näemme edessä ongelmia, niihin kannattaa rohkeasti puuttua. Mutta jollemme tuhlaa energiaa epätoivoisiin uhkakuviin, vapaudumme näkemään maailmassa myös mahdollisuuksia ja hyvää kehitystä. Jos meillä on varma toivo taivaaseen pääsemisestä, sillä on suora myönteinen vaikutus myös tähän aikaan ja hetkeen.

Kaikki ei ole suinkaan mennyt maailmassa huonoon suuntaan. Suomessa esimerkiksi lasten tapaturmainen kuolleisuus on vähentynyt oman elämäni aikana viiteen prosenttin lähtötasosta. Koko maailmassa yli miljardi ihmistä on nostanut itsensä äärimmäisestä köyhyydestä. Moni tappava sairaus on selätetty kokonaan, tuoreen tiedon mukaan pian AIDSkin on historiaa. Vielä 1980-luvulla oltiin raivokkaan huolissaan suihkepullojen CFC-päästöistä ja bensiinin sisältämästä lyijystä; nyt nämä ongelmat on ratkaistu. Tiede ja tekniikka ovat siis oikeasti poistaneet isoja ongelmia, ja niiden yhäti kiihtyvä kehitys sisältää huikeita, uusia mahdollisuuksia myös jäljellä olevien ongelmien ratkaisemiseksi. On meistä itsestämme kiinni, näemmekö myönteisen kehityksen ja uudet mahdollisuudet, vai juutummeko kertomaan tarinaa lähestyvästä katastrofista, jolle emme mahda mitään.

Myönteisten asioiden näkeminen tässä maailmassa ei siis ole uhka kristinuskon suurelle tarinalle, jonka mukaan kaikki hyvä tulee Jumalalta. Mutta tuo tarina kurottuu myös näkyvän tuolle puolen. On asioita, joita ihmiskunta ei kykene ratkaisemaan, kuolema on niistä ilmeisin. Koska lopulta kaikki kuolemme, yli kuoleman ulottuva toivo on lopulta huikean paljon suurempi asia kuin kaikki muu.

Follow