Rakastan kielikuvia. Ne ovat kollektiivinen kulttuurinen muisti, niihin tallentuu asioita, jotka ehkä muuten unohtuisivat. Monet kielikuvat ovat maatalousyhteiskunnan ajalta ja kertovat käytännöistä, jotka ovat jo kauan sitten unohtuneet. Kuka muistaa esimerkiksi, että ”kaikki kynnelle kykenevät” ovat reen jalasten takaosan päällä seisovia matkustajia? Tai että ”vettä kuin Esterin perseestä” viittaa palokuntien aikanaan käyttämään vesipumppumerkkiin?

Sanonnat myös muuttuvat kun niiden merkitys unohtuu – esimerkiksi ”jäädä lehdelle soittelemaan” assosioituu nykyään Tammen kultaisen kirjan heinäsirkkaan, vaikka alunperin sanonta kuuluu ”jäädä lehdellä soittelemaan” ja viittaa siihen, miten kosintakilvassa yksin jäänyt tyttö lievittää sydänsuruaan puhaltamalla peukaloitten väliin pingotettua puun lehteä.

Mutta itselleni rakkaimpia sanontoja ovat oman sukupolveni innovaatiot, oman lähipiirini lempisanonnat sekä omat henkilökohtaiset assosiaationi joihinkin sanontoihin. Seuraavassa esittelen ja kommentoin niistä muutamia. Nämä voi lukea vapaassa järjestyksessä, mutta ne liittyvät osin myös toisiinsa.

Huitsin Nevada

Tämä sanonta on korvannut aiemmin yleisen sanonnan ”missä pippuri kasvaa”. Mahdollisimman kaukana oleva paikka, jonne ei-toivottujen henkilöiden toivotaan menevän, on siis sijoitettu Amerikkaan, tuohon tarujen maahan joka muutenkin on muovannut vahvasti mielikuvamaailmaamme siitä asti kun Aku Ankka alkoi ilmestyä 1950-luvulla. Oikeastaan tuo toinenkin sanonta viittaa Amerikkaan sikäli, että Kolumubus uskoi matkustaneensa pippurin kotimaahan, Intiaan.

Kalifornian itäpuolella sijaitseva Nevada on yksi Yhdysvaltojen harvimmin asuttuja osavaltioita. Siellä sijaitsee Mojaven aavikko, jonka kuumin paikka tunnetaan nimellä Kuolemanlaakso. Samaisen aavikon keskellä on kuitenkin myös Las Vegasin kaupunki, joten ei Huitsin Nevada ihan pöljä paikka taida olla.

Myös hiukan vastaava sanonta ”Jumalan selän takana” on korvautunut sopivan uskontoneutraalilla sanonnalla ”keskellä ei mitään”. Tämäkin sanonta kuvaa hyvin Yhdysvaltoja, jossa suuret kaupungit ovat reunoilla ja keskilännessä ei suurkaupunkilaisten mielestä ole mitään. Suomessa sanonta voisi viitata lähinnä pessimismistä tunnetun Puolangan kunnan Housuvaaraan, jossa on Manner-Suomen keskipiste. Vaikka paikka on keskellä, sieltä on toistakymmentä kilometriä lähimpään valopylvääseen ja yli sata kilometriä lähimpään Lidliin tai Motonetiin. Talvella siellä ei tosiaan taida olla mitään, ja kesäisinkin siellä saa olla aika rauhassa.

Manulle illallinen

Kuulin tämän sanonnan ensi kerran samoihin aikoihin kun Mauno Koivistosta tuli presidentti ja Kari Suomalainen piirsi hänestä hervottoman hauskan sarjakuvakirjan, josta selviää mm. milloin juokseva vahtikoppi luokitellaan jalankulkijaksi, joka ei saa liikkua ajotiellä. Olin jo aikuinen kun ymmärsin että sanonta ei suinkaan alunperin viittaa Mauno Koiviston presidenttiyteen vaan on paljon vanhempi. Manu ei ole edes erisnimi, vaan tarkoittaa tässä käsityöläismestaria eli mannia, jolla on turvattu toimeentulo.

Nykyään ymmärrän, että elämä kokonaisuutena ei tule kenellekään kuin manulle illallinen, koska kukaan ei ole manu syntyessään. Mutta ajan myötä ihminen voi elämässä saavuttaa tilan, jossa tietyistä asioista ei tarvitse enää huolehtia, vaan ne tulevat omalla painollaan. Olen kiitollinen että voi sanoa jotain sellaista saavuttaneeni – en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka on ollut kanssani: Elätän itseni sellaisella työllä, joka merkittävässä määrin on jo keräämäni tiedon ja viisauden jakamista eteenpäin – ja joka siksi ei vaadi samanlaisia ponnisteluja kuin nuoruusvuosien opiskelut ja ensimmäiset työvuodet.

Härkönen & Vilenius

Tämä tunnettu Kummeli-sketsien sarjan nimi on perheessämme muodostunut lentäväksi lauseeksi. Sketsissä kaksi toimistotyöntekijää yrittää hoitaa parhaansa mukaan useita samanaikaisia tehtäviä – multitaskata, kuten nykyään sanotaan. Lopulta he stressaantuneena käyvät toistensa kurkkuun kiinni, kunnes pomo tulee rauhoittamaan tilanteen.

Monille on varmasti tuttu tilanne, että juuri kun yrität keskittyä johonkin, muistat tekemättömän kiireellisen asian, ovikello soi, puhelimeen tulee viesti ja henkilö tulee viereisestä huoneesta vaahtoamaan jostakin tärkeän tuntuisesta asiasta. Tällöin voi aina huutaa: ”Härkönen et Vilenius!” Helpottaa kummasti pukea tilanne sanoiksi. Ja usein myös taivaallinen ylipomomme porhaltaa Henkensä kautta paikalla rauhoittamaan tilanteen.

Se on menoks, sano Annie Lennox

Tämä sanonta viittaa 1980-luvulla suosioon nousseen Eurythmics-duon legendaariseen alttosolistiin, joka sai tunnustusta myös Sormusten Herra -elokuvatrilogian päätösosan sountrackistä Oscarin muodossa. Sanonta on kuitenkin vain päivitetty versio vanhemmasta letkautuksesta ”Nyt lähti, sano Annikki Tähti”. Viimemainittu oli suomalainen iskelmälaulaja, joka kuoli vuonna 1978. Nuoremmat eivät ehkä ole koskaan kuulleetkaan hänestä, itsekin kuulin hänestä ensi kerran tämän sanonnan muodossa vasta aikuisena. Sic transit gloria mundi, niin katoaa mainen kunnia.

Kerätä irtopisteitä

Tämä nykyään paljon viljelty sanonta näyttäisi juontava juurensa nuoruuteni videopeleihin, sellaisiin kuin Super Mario ja Pacman. Mario-tyyppisissä tasohyppelypeleissä hahmo pyrkii kohti tavoitetta, mutta saattaa matkan varrella poiketa reitiltä kerätäkseen ilmassa leijuvia kolikoita, jalokiviä, hedelmiä tai muuta roinaa, joista saa pisteitä. Irtopisteiden keräily ei useinkaan ole tavoitteen kannalta välttämätöntä, mutta saattaa helpottaa sen saavuttamista, tai sitten ei.

Pacmaniin sovellettuna sanonnan merkitys on vielä kyynisempi, tuolla osin syödyn pizzan näköisellä otuksella kun ei ole muuta päämäärää kuin kerätä pisteitä ja paeta neljää mörköä. Havahduin oikein miettimään, miten osuva kuva tuo peli on nykyihmisen elämästä. Usein teemme elämänvalintoja lähinnä välttääksemme parhaamme mukaan neljää mörköä – tylsyyttä, häpeää, kärsimystä ja kuolemaa – jotka kuitenkin saavat meidät kiinni, ennemmin tai myöhemmin.

Tasohyppelypeleissä sentään on tavoite päästä kohti päämäärää. Niihin liittyy myös seuraava sanonta:

Nextille levelille

Yleensä karsastan tällaisia ällöanglisismeja, mutta tämä sanonta on niin elimellinen osa aikamme ajattelua, ettei sitä oikein voi välttää tai korvata muilla sanonnoilla.

Minun ikäluokkani pojat pelasivat koko 1980-luvun pääasiassa japanilaisten kehittämiä pelejä, joissa tasolta toiselle eteneminen tarkoitti sekä pelihahmon kykyjen kasvua että haasteiden asteittaista kasvamista. Myöhemmin tajusin, että nämä pelit pohjautuivat samanlaiseen itämaiseen ihmiskuvaan kuin Richard Bachin tunnettu new age -faabeli Lokki Joonatan. Pelien levelit edustavat ikään kuin jälleensyntymisen tasoja matkalla kohti lopullista valaistumista. Jos pelaaja epäonnistuu riittävän monta kertaa, hahmo joutuu aloittamaan tasojen suorittamisen alusta, ihan niin kuin huonoa karmaa keränneen ihmisen uskotaan syntyvän uudelleen esim. torakaksi.

Itämainen maailmankuva on hämmästyttävän nopeasti vallannut sijaa kristillseltä ajattelulta myös Suomessa. Television kykykilpailujen suosio kertoo siitä, että nykyään arvostetaan jatkuvaa itsensä kehittämistä ja pyrkimystä yhä parempaan. Siksi tavallinen ihminen putoaa nopeasti kelkasta ja turhautuu. Muistan kun kouluaikana raivosin kun tietokoneesta lähti johto irti kesken pelin ja tuntien uurastus valui hiekkaan. Mutta mitä sitten? Miksi pitäisi koko ajan pyrkiä hirveästi johonkin, eikö tavallinen elämä riitä? Kristinusko on siitä armollinen, että koska sen mukaan meillä on vain tämä yksi elämä maan päällä, meiltä ei myöskään vaadita elämää suurempia asioita. Kimble-tyyppinen elämä riittää! Kimblessäkin voi välillä joutua lähtöruutuun, mutta siinä sentään kaikki ovat samalla kartalla ja lopullinen päämäärä on koko ajan näkyvissä.

Opiskeluaikana koodasin itse kotikoneella tasohyppelypelin nimeltä ”Pearl”, jossa hattupäinen mies kerää helmiä luolastossa. Peli oli viittaus Jeesuksen vertaukseen suuresta helmestä, jonka löytäjä myy kaiken muun ostaakseen tuon aarteista kalleimman. Kun jättihelmi löytyy pelin lopussa, kaikki matkan varrella kerätyt pisteet osoittautuvat turhiksi, koska vain päämäärällä on merkitystä.

Mikä siis oli tarinan opetus? Älä tyydy elämässäsi irtopisteiden keräilyyn ja mörköjen pakenemiseen. Keskity päämäärään, niin lopulta kaikki tulee niin kuin manulle illallinen. ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina!”

Follow