Kuva:  Joseph Mathews, ”Spitaalisen sunnuntai”. Pyhän Gregoriuksen ortodoksikirkko, Houston, USA.

En ole halunnut kirjoittaa blogia koronasta vain siksi että kaikki puhuvat siitä. Olen odottanut kunnes löytyy sellainen tulokulma tähän tilanteeseen, joka on itselleni tärkeä ja jota kukaan muu ei näytä tuoneen esiin. Nyt se löytyi, ja se on lopulta hyvin erilainen kuin kuvittelin.

Olen pohdinnoissani päätynyt siihen, että jos tämä koronajuttu pitkittyy kuukausitolkulla, niin suurin kielteinen vaikutus yhteiskunnalle ei aiheudu sen paremmin itse sairaudesta kuin taloussuhdanteistakaan, vaan siitä, että ihmiset eivät enää halaa toisiaan.

Fyysinen kosketus on perustavanlaatuinen inhimillinen tarve. Tiedetään että vauvat kirjaimellisesti kuolevat siihen, jos niitä ei hyväillä. Me aikuiset kestämme kosketuksen puutetta paremmin, mutta emme loputtomiin. Fyysisen läheisyyden liiallinen rajoittaminen voikin aiheuttaa monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. En usko että tätä puolta näissä pandemiavarotoimissa on lääketieteellisesti ajateltu loppuun asti. Vielä vähemmän on ajateltu läheisyyden puutteen seurannaisvaikutuksia yhteiskunnalle. Nyt puhutaan paljon konkursseista ja lomautuksista; mutta entä jos tuhannet ihmiset kilahtavat päästä kun eivät pääse halaamaan sukulaisia ja ystäviä? Entä jos tästä syystä työkyvyttömäksi jäävien määrä on vielä suurempi kuin taloussyistä työpaikkansa menettäneiden? En ihmettelisi.

Asiassa on myös toinen vakava puoli. Jos aikaa kuluu riittävän kauan, käy lopulta väistämättä niin, että ihmiset alkavat virusta ja määräyksiä uhmaten taas halailla ja kokoontua yhteen. Niin suuri on fyysisen läheisyyden kaipuu (jopa täällä kylmässä mörököllilandiassa, saati esim. Italiassa), että jossain vaiheessa vaistomainen pakko hakeutua ihmisten lähelle ohittaa niin viruksen pelon kuin lainkuuliaisuudenkin. Jos näin käy, veikkaan että epidemian pitkittyminen on huolista se pienempi. Aikanaan nimittäin syntyy kyllä laumasuoja ja kehitetään rokotteita ja lääkkeitä ja pandemia laantuu; mutta jos luottamus yhteiskuntaan rapautuu siksi että ihmiset kapinoivat liian tiukkoja määräyksiä vastaan, yhteiskunta ei ehkä toivu siitä vuosiin, jos koskaan.

Kimmoke tähän dystopiseen pohdintaani on ehkä yllättävä – nimittäin kysymys etäehtoollisesta.

Papeilla ja piispoilla on erilaisia mielipiteitä siitä, voisiko ehtoollista viettää netin välityksellä yhteen kokoontuen. Voiko pappi pyhittää ehtoollisaineet sähköisen viestimen välityksellä? Tai voiko maallikko kenties toistaa asetussanat omassa kodissaan ja näin tehdä omasta leivästä ja marjamehusta pätevän ehtoollisen itselleen? Käytännöt vaihtelevat; maailmalla jotkut luterilaiset seurakunnat viettävät nyt etäehtoollista, kun muunlainen ei ole mahdollista. Moni teologi ajattelee, että nykyinen normikäytäntö yksityispikareineen ja erillisine gluteenittomine leipineen on jo niin etäinen ja steriili, että jos se on Jeesuksen tarkoittama yhteysateria niin miksei nettiehtoollinenkin.

Meillä Suomen evlut kirkossa on kuitenkin toistaiseksi se linja, että vain yksityinen ehtoollinen sairaan luona on käytössä näissä poikkeusoloissa. Mutta tämä linja ei voi jatkua loputtomasti. Jos kokoontumiskiellot jatkuvat riittävän pitkään, jossain vaiheessa tarve viettää ehtoollista muuttuu sekä teologisesti että psykologisesti välttämättömäksi, kirkon olemassaolon kysymykseksi. Silloin on pakko päättää, uhmataanko kokoontumiskieltoja hengellisin perustein vai onko etäehtoollinen sittenkin parempi ratkaisu. Tämä ei ole lainkaan yksinkertainen kysymys, vaikka jollekulle se voi kuulostaa saivartelulta.

Yksi ongelma on, että yhtäältä ehtoollinen on periaatteessa ”välttämätön” uskonelämän tukipilari, mutta toisaalta ei ole mitään tiettyä aikarajaa, jonka jälkeen ehtoollisen viettäminen on pakollista, jos mielii säilyttää uskon ja seurakuntayhteyden. Huomattava osa kirkon jäsenistä käy ehtoollisella omassa konfirmaatiossa ja seuraavan kerran vasta lastensa konfirmaatiossa. Silti kirkko pitää heitä de jure täysivaltaisina seurakuntalaisina. Toisaalta on paljon ihmisiä, joille viikottainen tai kuukausittainen ehtoollinen on jopa vuosikymmenten ajan ollut luovuttamaton osa hengellistä elämää. Tällöin kokoontumiskielto voi tuntua suunnilleen samalta kuin jos kaikki Raamatut kerättäisiin pois määräämättömäksi ajaksi.

Minulle henkilökohtaisesti ehtoollinen ei ole psykologisesti yhtä tärkeä kuin esim. rukous tai Raamatun tutkiminen. Sen merkitys on kuitenkin lisääntynyt iän myötä, sitä mukaa kun olen oppinut pois ylirationaalisesta uskonkäsityksestä ja alkanut antaa enemmän tilaa mysteerille ja tunteille. Koenkin, että etäehtoollisessa menetetään juuri se, miksi ehtoollinen on minulle jotain enemmän kuin sanaa ja rukousta, nimittäin fyysinen yhteys. Minun on kyllä helppo löytää teologinen oikeutus etäehtoolliselle, mutta psykologisesti en näe siinä mitään mieltä. Tällöin jäljelle jäävät kysymykset siitä, kuinka välttämätön ehtoollinen on, kuinka usein, kenelle ja miksi.

Itse pystyn elämään ilman vastauksia näihin teologisiin kysymyksiin, mutta ilman fyysistä läheisyyttä en pysty, en pidemmän päälle. Olen kyllä suhteellisen individualistinen luonne ja viihdyn joskus pitkiäkin aikoja yksin. Näinä aikoina olen kuitenkin kiitollinen, että minulla on puoliso, jonka kanssa jakaa tämä eristyneisyyden aika. Kaikilla ei ole, eivätkä kaikki viihdy omissa oloissaan yhtä hyvin kuin minä. Siksi rukoilenkin, ettei kokoontumisrajoituksia jatkettaisi yhtään pidempään kuin on välttämätöntä.

Toisaalta rukoilen, ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin, kuten mm. Italiassa ja Espanjassa nyt tapahtuu. Jokin minua kauhistuttaa siinä, että tartuntavaaran pelosta ei uskalleta mennä edes kuolevien luo tai päästää sinne omaisia. Tämä tuo mieleeni Raamatun spitaaliset, jotka soittivat kelloa ja huusivat ”saastainen”, jottei kukaan lähestyisi heitä.

Me eristämme vanhukset ja riskiryhmät kuin spitaaliset konsanaan. Kutsumme sitä rakkaudeksi; mitä se onkin, tavallaan ja tiettyyn rajaan asti. Silti jossain takaraivossa näen kuulen miten Jeesus otti lapset syliinsä, pain kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. Miten hän kosketti spitalisia ja muita sairaita, joita kukaan muu ei uskaltanut koskettaa, ja paransi heidät. Miten hän puolusti opetuslapsia, jotka aterioivat pesemättömin käsin sanoen, ettei meitä saastuta se, mikä menee suusta sisään vaan se mikä tulee sieltä ulos.

Onko meiltä sittenkin jäänyt jotain keskeistä huomaamatta?

Follow